Ja vaimo vastasi: ’Tuo kaikki on hyvin kaunista. Jos sinä todellakin olisit kaunopuheinen saarnaaja ja voisit kerätä satoja ympärillesi, ja aikaa myöten voisit muodostaa voimakkaan puolueen, jonka johtajana sinä olisit, en välittäisi vaikka puhuisitkin noin. Mutta ajattele vähäpätöistä ulkomuotoasi ja heikkoa ääntäsi – kuka sinua seuraisi? Sinä jäät aivan yksin. Siinä on koko hyöty sinun puuhistasi.’
Ja mies sanoi: ’Oi, vaimoni, enkö ole odottanut ja etsinyt ja toivonut että ne, jotka ovat jalommat ja voimakkaammat kuin minä kaikkialla tässä maassa, kohottaisivat äänensä ja puhuisivat – ja kaikkialla on kuolon hiljaisuus? Siellä, täällä joku on uskaltanut puhua ääneen, mutta toiset kuiskailevat kätensä takana. Toinen sanoo: ’Pojallani on virka; hän menettäisi sen, jos puhuisin ääneen’. Ja toinen sanoo: ’Minulle on luvattu maata’. Ja vielä toinen sanoo: ’Nuo miehet kuuluvat seurapiiriini ja minä menettäisin yhteiskunnallisen asemani, jos korottaisin ääneni puhumaan.’ Oi, vaimoni, meidän maamme, meidän kaunis maamme, jonka me toivoimme olevan vapaan ja voimakkaan maailman valtakuntien seassa, on kullanhimon mädättämä ja turmelema! Me, jotka toivoimme ensimäisinä puoltavamme oikeutta ja vapautta anglosaksilaisessa veljeskunnassa, emme enää ole kelvollisia seisomaan viimeistenkään rivissä. Enkö minä ymmärtäisi liiankin katkerasti, kuinka heikko ääneni on, ja että se, minkä voin aikaansaada, on yhtä kuin ei mitään. Mutta pitäisikö minun siksi vaieta? Pitääkö kiiltomadon kieltäytyä tuikkimasta, siksi että se ei ole tähti taivaankannella? Pitääkö päretikun kieltäytyä palamasta ja lämmittämästä yhden ainoan ihmisen kättä, siksi että se ei ole tulitorni, joka loistaa yli maiden ja mantereiden. Ääni takanani kuiskaa minulle alituiseen: Miksi murrat pääsi kiveen? Jätä tuo työ suuremmille ja kykenevämmille miehille kansassamme, heille, jotka tekevät sen paremmin kuin sinä! Miksi murrat sydämesi, kun elämä voisi olla niin suloinen? Mutta, oi vaimoni, väkevät ovat vaiti! Enkö minä puhuisi, vaikka tiedänkin että voimani ovat mitättömät?’
Hän nojasi päänsä käsiinsä.
Vaimo sanoi: ’En ymmärrä sinua. Kun joskus tulen kotiin ja kerron sinulle että se mies juo taikka että sillä vaimolla on pahat päivät, vastaat aina minulle: ’Vaimo, mitä se meitä liikuttaa, jos kerran asiat ovat niin, että emme voi niitä auttaa?’ Viaton puhelukin loukkaa sinua, ja sinä menet sellaisten henkilöiden luo ystävänä, joiden kynnyksen yli minä en ikinä astuisi. Mutta kun maamme rikkaimmat ja mahtavimmat miehet, jotka voisivat musertaa sinut kullallaan, niinkuin poika musertaa kärpäsen peukalonsa ja etusormensa välissä, tekevät jotain erityistä, asetut heti heitä vastaan.’
Mies sanoi: ’Vaimoni, mitä minulla on tekemistä yksityisen ihmisen syntien kanssa, ellen minä ole häntä syntiin johdattanut? Olenko minä syyllinen? Minulla on kyllin työtä pitäessäni huolta omista synneistäni. Se synti, jonka ihminen tekee itseään kohtaan, on yksinomaa hänen syntinsä eikä minun, se synti, jonka ihminen tekee itseään ja tovereitaan kohtaan, on hänen ja heidän syntinsä, eikä minun, mutta ne synnit, joita ihminen tekee silloin, kun hänen kansansa kädet ovat korottaneet hänet korkealle, ja kun hänen kansansa on varustanut hänet miekalla, jonka isku on koko kansan isku – ne synnit ovat hänen sekä heidän. Ei koko kansassa ole ainoatakaan olentoa niin vähäpätöistä, että hän uskaltaisi sanoa: ’Minä en ole missään edesvastauksessa tuon miehen töistä.’ Me varustimme hänet aseilla, me nostimme hänet, me annoimme hänelle valtaa, ja se paha, jonka hän tekee, on enemmän meidän kuin hänen syynsä. Jos tuon miehen tarkoitus Etelä-Afrikassa täyttyisi ja se päivä koittaisi, jolloin valkoinen mies hyökkäisi valkoista miestä vastaan Zambezistä mereen saakka ja jokaisen sydän kiehuisi kiukkua toveriaan kohtaan ja veri kostuttaisi maata kuin sade – uskaltaisinko minä silloin rukoilla, minä, joka nyt en uskalla puhua? Elä usko, että toivon kostoa noille miehille. Ottakoot kernaasti kaikki ne miljoonat, jotka he ovat tästä maasta imeneet, ja menkööt isänmaahansa ja eläkööt siellä rikkaudessa, ylellisyydessä ja ilossa. Mutta jättäkööt tämän maan, jonka he ovat murtaneet ja hävittäneet! Pitäkööt täältä riistämänsä rahat, me voimme sen köyhyyden kestää. Mutta he eivät saa murtaa meidän vapauttamme. Pitääkö minun joka sunnuntai rukoilla Jumalata siunaamaan tätä maata ja liittämään sen lasten sydämet rakkaudessa toisiinsa – ja kumminkin, kun näen että kansaa petetään ja että kullanhimo iskee kädellään kansaa vasten kasvoja, kun näen vapauden pakenevan luotamme ja kokonaan joutuvan kultaisen hirviön kynsiin, niin että meitä seuraava sukupolvi syntyy ilman vapautta raatamaan sellaisten miesten hyväksi, jotka ovat riistäneet itselleen kaikki – kun näen tuon kaiken, pitääkö minun silloin pysyä ääneti? Boerit ja englantilaiset, jotka ovat olleet tässä maassa, eivät aina ole rakastaneet laupeutta eivätkä ole harrastaneet oikeutta, mutta yhden ainoan tätä maata imevän monopolistin pikku sormi tuottaa enemmän turmiota kansamme lapsille kuin kaikki entisten hollantilaisten ja englantilaisten tuhotyöt yhteensä.’
Ja vaimo sanoi: ’Olen kuullut sanottavan, että meidän tulee uhrautua niiden ihmisten edestä, jotka elävät maailmassa samaan aikaan kuin mekin, mutta en koskaan ennen ole kuullut, että meidän tulee uhrautua sellaisten ihmisten edestä, jotka eivät vielä ole syntyneet. Mitä he liikuttavat sinua? Sinä olet multana haudassasi ennenkuin tuo aika tulee. Jos uskot Jumalaan,’ lisäsi vaimo, ’niin miksi et jätä Hänen tehtäväkseen kaiken tämän pahan johtamisen hyväksi? Tarvitseeko Hän sinua martyyrikseen? Tai meneekö maailma nurin ilman sinun apuasi?’
Mies sanoi: ’Vaimo, jos oikea käteni on tulessa, enkö koettaisi sitä vetää pois? Pitääkö minun sanoa: ’Jumala muuttakoon tämän pahan hyväksi’, ja antaa käteni palaa? Tuota tuntematonta, joka on edessämme, me tunnemme ainoastaan, mikäli se ilmoittautuu meille omassa sydämessämme. Se ei vaikuta ihmislapsiin muulla lailla kuin itse ihmisen kautta. Ja enkö minä tuntisi minkään siteen sitovan minua tuleviin sukupolviin, ja enkö toivoisi mitään hyvää ja kaunista heille, minä, joka olen mikä olen ja nautin mitä nautin, siksi että lukemattomina vuosisatoina menneisyydessä ihmiset ovat eläneet ja laskematta vaivojaan tehneet työtä, ei ainoastaan itseään varten? Olisiko tuo suuri muistopatsas, tuo suuri runo, tuo suuri parannus tullut tehdyksi, jos ihmiset olisivat laskeneet vaivojaan ja eläneet ainoastaan omaa itseään varten? Ei kenenkään ihmisen elämä ole häntä itseään varten, eikä kenenkään ihmisen kuolema ole häntä itseään varten. Sinä et voi kieltää minua rakastamasta niitä, jotka tulevat minun jälkeeni. Vieno ääni sisässäni, en tiedä mikä se on, sanoo alituiseen; ’Elä heidän tähtensä kuin omien lastesi tähden.’ Kun oman elämäni pienessä piirissä kaikki on synkkää ja minä olen epätoivossa, syttyy toivo uudestaan, kun muistan, että kerran on tällä samalla paikalla, jossa minä nyt elän, jotain jalompaa, jotain kauniimpaa.’
Ja vaimo sanoi: ’Sinä tahdoit yllyttää kaikkia meitä vastaan! Toiset naiset eivät enää tule minua tervehtimään ja kirkkoomme tulee yhä enemmän ja enemmän köyhää väkeä. Raha pysyy rahan luona. Jos seurakuntasi olisi hollantilainen, olen varma että aina saarnaisit heille, että heidän tulee rakastaa englantilaisia ja olla ystävällisiä neekereille. Jos se olisi kafferilainen, vaatisit heitä aina auttamaan valkoisia. Sinä olet aina niitten puolella, jotka eivät voi tehdä mitään meidän hyväksemme! Tiedäthän että meille tarjottiin – –’
Mies sanoi: ’Oi, vaimoni, mitä ovat boerit, venäläiset ja turkkilaiset minulle! Olenko minä vastuunalainen heidän töistään? Oman kansani teot, tuon kansan, jota rakastan kuin omaa sieluani, sen teot minua liikuttavat. Minä tahtoisin, että joka paikassa maan päällä, jossa meidän lippumme liehuu, kaikki heikot ja sorretut kansat kerääntyisivät sen alle, sanoen: ’Tämän lipun suojassa vallitsee vapaus ja oikeus, joka ei tee eroa rodun ja värin välillä.’ Minä tahtoisin että meidän lipussamme loistaisi suurilla kirjaimilla Oikeus ja Laupeus, ja että jokaisessa uudessa maassa, jota jalkamme koskettavat, kaikki kansalaiset aina näkisivät tuon lipun liehuvan ja sen alla lukisivat tuon suuren käskyn: »Voita tällä merkillä». Ja minä tahtoisin että rosvolippu, jota muutamat nyt heiluttavat tuon suuren lipun paikalla, revittäisi alas ja poistettaisi näkyvistä ikipäiviksi! Pitääkö minun hyväksyä muutamien teot siksi vain, että he sattuvat kuulumaan omaan heimooni, vaikka moittisin samoja tekoja bushmanneissa ja hottentoteissa? Soveltuuko se miehille, jotka kuuluvat maailman mahtavimpaan kansaan, että he ryömivät hiljaa vatsallaan, hyökätäkseen pahaa aavistamattoman naapurin kimppuun, kun kafferilainenkin pitää velvollisuutenaan edeltäkäsin ilmoittaa sodasta, sanoen: ’Olkaa valmiina, sinä päivänä minä tulen taistelemaan teitä vastaan’. Onko Englannin valta niin murtunut ja meidän rotumme niin heikontunut ettemme enää uskalla julistaa sotaa, vaan meidän täytyy hiipiä hiljaa pimeässä surmaamaan, aivan kuin masennettu kansa, jolla ei ole muuta neuvoa? Nuo ovat englantilaisia, mutta he eivät ole englantilaisia miehiä. Kun meidän heimomme miehet menevät taisteluun, liehuu heidän lippunsa korkealla ja rumpujen ääni kaikuu kauvas. Siksi että itse olen englantilainen, nuo seikat murtavat minut. Parempi olisi ollut, jos kymmenentuhatta meistä olisi jäänyt lyötyinä ja voitettuina tappelukentälle taistelussa suuren asian hyväksi ja omat poikani heidän seassaan, kuin että nuo kaksitoista poikaraukkaa kaatuivat Doornkopin luona taistellessaan hankkiakseen lisää kultaa sellaisille henkilöille, joitten taskut jo ovat pullollaan rahaa.’
Ja vaimo sanoi: ’Mitä se merkitsee, mitä sinä tunnet ja ajattelet! Sinä et koskaan voi tehdä mitään!’