Ja mies sanoi: ’Oi vaimoni, tue minua, elä murra minua! Minulla ei ole tässä asiassa muuta kuin yksi tie, johon valo paistaa.’
Vaimo sanoi: ’Sinä olet hyvin epäystävällinen, etkä ollenkaan välitä mitä ihmiset meistä sanovat!’ – Ja vaimo itki katkerasti ja poistui huoneesta. Mutta heti kun hän oli sulkenut oven, kuivasi hän kyyneleensä ja sanoi itsekseen: ’Nyt hän ei enää ikimaailmassa uskalla saarnata sellaista saarnaa. Hän ei uskalla vastustaa minua, kun sanon jyrkästi tahtoni.’
Ja mies ei puhunut sanaakaan kellekään, vaan meni yksin kedolle. Koko iltapäivän hän käveli edestakaisin hietikolla matalain pensaitten välissä. Ja minä kuljin hänen vieressään.
Kun ilta tuli, meni hän taas kirkkoonsa. Moni oli poissa, mutta seurakunnan vanhimmat istuivat paikoillaan, ja hänen vaimonsa oli myöskin siellä. Ja valo loisti tyhjille penkeille. Kun aika tuli, avasi hän taas sen juutalaisten kirjan, käänsi sen lehtiä ja luki: ’Jos sinä laiminlyöt niiden esille antamisen, jotka kuolemaan tuomitut ovat ja niiden, jotka ovat valmiit surmattaviksi; jos sinä sanot; katso, emme tienneet sitä! Eikö hän joka tutkii sydämet ota sitä huomioon? Ja hän, joka pitää vallassaan sinun sielusi, eikö hän tiedä sitä?’
Ja hän sanoi: ’Tänä aamuna me tutkistelimme sitä pahaa, jota tämä maa saa kärsiä sellaisten miesten käsissä, joitten tarkoituksena on hankkia rikkautta ja valtaa. Tänä iltana meidän tulee katsoa kuinka suuri syy itsellämme on siinä asiassa. Luulen että tulemme huomaamaan, että syy on meissä, eikä niissä miehissä, jotka me olemme kohottaneet korkealle.’ Silloin hänen vaimonsa nousi ja läksi ulos ja moni seurasi häntä. Pikku miehen ääni kajahteli tyhjien penkkien seassa, mutta hän jatkoi edelleen.
Ja kun jumalanpalvelus oli lopussa, hän meni ulos. Ei yksikään seurakunnan vanhimmista tullut häntä tervehtimään, mutta hänen seisoessaan tuli joku, hän ei nähnyt kuka, ja pisti kirjelipun hänen käteensä. Hän nosti sen ylös ja luki lyhdynvalossa, mitä oli kirjoitettu siihen lyijykynällä. Hän musersi sen kouraansa niinkuin mies musertaa esineen, joka on pistänyt myrkyllisen piston häneen. Sitten hän pudotti sen maahan, niinkuin mies pudottaa semmoisen, jonka hän tahtoo unohtaa. Hienoa sadetta vihmoi, ja hän kulki katua, kädet selän takana ja pää kumarassa. Väki kulki toisella puolen katua ja hänestä näytti, kuin hän olisi ollut aivan yksin. Mutta minä kuljin hänen takanaan.”
”Entäs sitten,” sanoi Peter, huomatessaan että vieras vaikeni, ”mitä tapahtui hänelle sen jälkeen?”
”Tuo kaikki tapahtui vasta viime sunnuntaina,” sanoi vieras.
Oli taas hetkisen äänettömyys.
Sitten sanoi Peter: ”No niin, mutta hän ei ainakaan kuollut!”