”Oh, odotahan hiukkasen, niin sinäkin saat osasi,” sanoi kaunis mies. ”Olen ollut täällä viisi vuotta ja minulle on annettu lukemattomia lupauksia, vaikk’ei niistä vielä sen kummempaa ole kehittynyt, mutta jonakin päivänä kai minäkin saan osani, jos vain pidän suuni kiini! Jos he vaatisivat minun kirjoittamaan nimeni paperin alle, jossa vakuutetaan että herra Tuo Tuolla” – hän nyökäytti päätään kellomaiseen telttaan päin – ”ei ikimaailmassa ole ollut humalassa eikä osaa kiroilla ollenkaan, piirtäisin puumerkkini paikalla sen alle, jos saisin hyvän palkan. Minä voisin sietää sellaista lahjomista hyvin paljon, jos se kerrankin sattuisi minun kohdalleni.”
Miehet nauroivat kuivaa naurua, ja kolmas mies, joka ei vielä ollut virkkanut mitään, käännähti selälleen ja otti piipun suustaan.
”Sen minä sanon,” virkkoi hän, ”että jokainen täällä, joka on saanut pienen palan maata ja koettaa siinä tehdä rehellistä työtä, on pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän narrisotaan. Jos meillä olisi ollut pari sellaista miestä kuin entis-ajan Curry ja Bowker alusta alkaen täällä, ei tällaista ikinä olisi tapahtunut. Nyt ei milloinkaan voi aavistaa, milloinka tuo verinen lysti alkaa tai loppuu aina vähäksi aikaa. Aina kun on asettunut työhön, saa tavallisesti lähteä sotaan. Se on helkkarin mukava olemassa sellainen sota, jota voi käännellä ja väännellä mielin määrin.”
Kolmas mies kääntyi taas hitaasti vatsalleen; ”Ei ole aikaa alistumiseen. Me sodimme Matabeleä vastaan taas huomenna,” hän sanoi merkitsevästi.
Toverit nauraa hymähtelivät hiljaa. Pensaitten alla lepäävä mieskin hellitti suutaan hiukan ja näytti keltaisia hampaitaan, vaikka hänen silmänsä vielä olivat suljetut ja käsivarsi kasvojen yli.
”Minä odotan alituiseen,” sanoi se suuri, kaunis mies, ”että kerran saamme nähdä kaikkien neekeripäällikköjen allekirjoittaman paperin, jossa sanotaan kuinka paljon he rakastavat brittiläistä etelä-afrikkalais yhtiötä, ja kuinka onnellisia he ovat Panjandrumin vallassa, ja kuinka äärettömän hyvä hän on heille. Ja sitten he antavat rahaa muistopatsaan pystyttämiseksi hänelle. Ei ole olemassa sitä seikkaa, jota ei lahjomalla saisi aikaan.”
Kolmas mies makasi taas selällään, laiskasti tutkien kättään, jota hän piti kasvojensa yläpuolella. ”Mitä Raamatussa seisookaan patsaasta,” sanoi hän hitaasti, ”jolla oli vaskiset lanteet ja vatsa, mutta jalat savesta?”
”En minä tiedä, mitä Raamatussa seisoo,” sanoi kiihkeä mies, ”minä aion mennä katsomaan että patani ei kuohu yli reunojensa. Sinun palaa kai pohjaan?”
”Eikä pala. Minä käskin kapteenin passaripoikaa katsomaan sitä – mutta luultavasti hän ei ole sitä tehnyt. Panetko sinä riisiä maissin sekaan?”
”Täytyy. Ei ole minulla muuta kuin yksi astia. Eikä ne miehet siitä välitä. Sehän on vain hiukan vaihetusta tavallisiin herkkuihin, ymmärräthän!”