Oli varhainen aamu. — Priita luki katekismoläksyään, iso-äiti kehräsi ja äiti valmisteli aamiaista, asettaen pöydälle suuren vellivadin ja sen ympärille pienet kivivadit lusikoineen.
Sur, sur! sanoi rukki, tik, tak! sanoi kello; Posse, talon uskollinen koira, haukotteli ja näytti miettivältä siinä kun istui valkeesen tuijottaen — kaikki oli yksitoikkoista ja niin hiljaista, että itse hiljaisuus kuului. Tämä näkyi ikävystyttävän tyttöä, jota jo monasti oli muistutettu istuessaan pitämään jalkansa hiljaa; vaan sepä ei olekaan helppoa, kun veri vilkkaana virtaa suonissa. Näkyi selvästi, että Stiina odotti sopivaa tilaisuutta, saadakseen avata pienen puhepussinsa ja kun Antti Pietari tuli sisään, tuoden mukanaan muutaman puukalikan, saikin hän semmoisen.
"Ulkona on kai kovin kylmä, Antti Pietari? Tuuleeko siellä kyllä?"
"Tuulee maar."
"Sen kyllä kuulin yöllä, sillä minä olin valveilla, minä, ja ajattelin
Ulpukkaa."
"Vaiti, Stiina, ja lue!" sanoi iso-äiti — sur, sur, sur —
"Minä jo osaan kaikki; mummo saa kyllä kuulustaa," väitti Stiina ja antoi katekismon akalle, joka heti ryhtyi opettajatoimeensa ja kuulusti tyttöä.
"No niin — kas sitä! Mitä se on? annapa olla, Posse — voi seistä hiljaa? Mitä se on?"
Tyttö luki ristissä käsin, luki hyvästi, mutta tummat, vilkkaat silmänsä vilkkuivat Antti Pietarissa, joka oli heittänyt kantamuksensa valkeaan ja nyt syvästi tutkien luki erästä alutonta ja loputonta kirjaa, jonka aarteen hän oli löytänyt romukopasta, minkä isä eläissään oli ostanut pastori Oksasen huutokaupata. Läksy oli lopussa ja heti mursi puhetulva tiensä.
"Niin, minä ajattelin Ulpukkaa, sanoin ma."