"Mitenkä niin?"
"Niin, kun herra mainitsi saarta."
"Eihän se ollut vaarallista; luulen itselläni olevan oikeuden nähdä omilla silmilläni ja ottaa selko asiasta."
"Niin, niin, se on tietty."
"Mutta etkö sinä tiedä siitä asiasta mitään?"
"Tiedän kyllä vähäsen."
"Noh, tuo kuuluville sitte!" jupisi kandidaati närkästyneenä samalla tavalla kuin jos joku, kokiessaan päästä laatikkoonsa, huomaisi lukon olevan sekaannuksissa ja avaimen suulle jääneenä eikä kiertyvän edes eikä takaisin. Kyytimies kertoi jutun, jossa oikeastaan ei ollut mitään ajatusta, niin että kandidaati sen kuultuansa oli jotenkin yhtä viisas kuin sitä ennenkin; mutta uteliaisuutensa on hän juurruttanut muihin, joten historia on tullut niin tutuksi, että se voi olla kertomuksen aineena.
II.
Uudentalon Veräjätupa oli kuuluisa koko siinä seudussa; sillä jokainen, ken oli matkustanut sitä tietä, oli vaihtanut sanasen akan tai hänen poikansa Antti Pietarin tahi häntä nuoremman tyttären Priita Stiinan kanssa. Antti Pietari oli noin yhdentoista vuotias, Priita Stiina vaan kahdeksan; kumpainenkin heistä oli eri muotoinen, vaikka molempien ulkomuoto todisti vahvuutta ja terveyttä. Antti Pietarilla oli vaalea tukka, Priita Stiinalla musta, pojalla siniset, tytöllä ruskeat silmät; poika oli tyly, melkeinpä äreä, tyttö taas huimapäinen kuin tuuliaispää. Oli talvi — kova talvi vuonna 1830 — tuo mainio veräjä, josta tuvalla oli nimensä, oli nostettu koukuistaan ja seisoi aidan nojalla; matkustajat tuskin huomasivat silmätä peittynyttä tupaa ikkunan edessä olevine aitoineen ja katajapensaineen, jotka vehreinä olivat ikäänkuin vartioina molemmin puolin ovea. Tuvassa asui leski lapsineen ja iso-äitineen, joka kehräsi päivät pitkään ja luki lasten kanssa.
Oli, niinkuin sanottiin, talvi vuonna 1830. —