"Nyt olen maannut valveilla koko yön ja ajatellut laulua; mutta en saa sitä kokonaiseksi. Laulu oli pienestä tytöstä, joka kävi karjassa." — Ja nyt lauloi tyttö:
"Käy orponen metsällä paimenna
Ja torvensa vuorilla kaikuu,
Ja äänen hän kuulee laineilta,
Siell' Ahdin kantelo raikuu.
Äl' usko sä viettely-ääntä!"
"Kas niin on alku; mutta enempää en muista — onhan se kaunis, hyvin kaunis, mummo, äiti ja sinä Antti Pietari?"
"On kyllä," vastasivat äiti ja mummo; mutta Antti Pietari katsahti totisena kirjastaan.
"No, mitä sinä sanot, Antti Pietari, eikö se ollut kaunis laulu?"
"Eipä kehuttavaa. Olisi parempi, kun lukisit katekismoa, kuin että loilotat lauluja."
"Niin kyllä, se olisi parempi," kertoivat sekä äiti että mummo; jos kohta laulunsa ilahdutti Stiinaa, niin suostumusta hän kumminkaan ei saanut omaisiltaan.
Mutta Stiina ei ollut sen luontoinen, joka väsyy ensimäisestä onnistumattomasta kokeesta, hän mietti miettimistään lauluaan ja sana sanalta ja lause lauseelta johtuikin mieleensä ja muodostui pitkiksi riveiksi, mutta ajatuksetta. Stiina istui juuri selittelemässä rohtimien solmuja kun Posse syöksähti levoltaan ja haukkui kovasti, vaikka suopeasti. Tuon viisaan eläimen käytöksestä näki selvään, että hän kuuli tutun jalan astunnan lumessa, ja oikeenpa ovi aukeni ja itse Tarkki astui sisään.
"Jumalan rauha! Muijat jo jalkeilla," sanoi Tarkki ja kopisteli lunta jaloistaan, niin että vanha lattia vavahteli.
"Jumalan rauha!" vastasivat äiti ja mummo, mutta Stiina huudahti: "Kas tuossa tulee Tarkki! nyt mummo itse saa kuulla laulun Ulpukasta."