Sekaisilla tunteilla, niin kuin sanotaan, nousi tuo nuori mies reestä, nähdäkseen ensikerran tuon omituisen ihmisen silmästä silmään. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt ihmistä, jota olisi saattanut sanoa erinomaiseksi, sillä keiloissa on kuningas ainoa erinomainen, sentähden että sillä on pää ja niinhän on ihmistenkin kesken. Kelpo Lehtonen oli vaan nähnyt yhdentapaisia ihmisiä; vaan nyt oli hän kohtaava ihmisen, joka valettaissa ei ollut onnistunut eikä siis ollut muiden tapainen.
Kaptenin ulkomuodossa ei ollut mitään erinomaista. Hän oli pieni, laiha mies, hyvin terävillä kasvojen piirteillä, tuuheilla kulmakarvoilla ja vähän kaljupäinen.
"Vai niin, Maununpoika voi hyvin. — No, miten hoitaa hän professori-virkaansa?"
"Hyvin kaikkein mielestä."
"Istukaa, herra! — vai niin; ja hänellä on sävykäs vaimo? Istukaa, herra! se vaivaa minua kun te seisotte minun istuessani."
Kapteeni oli todellakin irtautunut, mutta mukavammin kuin tavallisesti istuessa; hän oli nojallaan sohvalla, jalat tuolilla.
"Hänellä on viehättävä perhe."
"Vai niin. Polttaako herra tupakkaa?"
"Poltan vähän."
"Pitäkää piippuun siis, tupakkaa on tuolla."