Neljätoista päivää oli kulunut. Opettaja pyysi pitennystä, se myönnettiinkin. Vihdoin oli kausi kulunut ja herra Lehtosen tuli tehdä tili vaikutuksestaan.
Tultuaan kapteenin luo, näki hän siellä olevan vieraita. Kapteeni istui vanhalla tavallaan ja melkein yhtä mukavasti istui eräs vanha sotilaskin piisin vieressä. Vanha mies nousi istualtaan ja kumarsi syvään maisterille, joka vaan huolimattomasti nyökäytti päätään ja lähestyi kapteenia pyytääksensä puhutella häntä yksinään. Vaan kapteeni katsoi häneen terävästi sanoen: "herra varmaankaan ei tiedä, kuka tuo ukko on, kosk'ette näe häntä."
"Minäkö en näe? Kyllä, mutta minä en tunne häntä."
"Niin, katsopas, Tarkki, tämä on meidän kotiopettajamme," puuttui kapteeni puheesen, "hyvin kiltti, lukenut mies; ja hän tuolla, tuo ukko, on vanha Tarkki, joka silloin taisteli kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, kun herra tuli kouluun. Hän on monta kovaa kokenut, vanha Tarkki — istu, vanha toveri! Istukaa, herra, ja jutelkaamme hetkinen! Vai niin," sanoi kapteeni vähän ajan vaiti oltuaan, "poika on hullu."
"Niin on; mutta sekä mummo että minä olemme koettaneet opettaa häntä viisastumaan ja äiti raukkansa on itkenyt katkeria kyyneleitä, mutta kaikki on samantekevää."
"No," jatkoi kapteeni kääntyen opettajan puoleen, "no miten on Erkin laita?"
Herra Lehtonen näyttäytyi arvelevalta. "En voi sanoa mitään lohdullista."
"Vai niin! No entäs sitten?"
"Erkillä on hyvä käytännöllinen pää, käytännön hän heti käsittää, mutta itse tieteellisen perustuksen hän jättää, unhottaa; sanalla sanoen, hänellä, suoraan puhuen, ei ole halua."
"Vai niin," myhäili kapteeni.