"Ei, mutta herra kapteeni käsittänee, että eläminen torpassa raakain ihmisten parissa on onnettomuutta."
"Voi olla raaka kahdella tavalla: käytöksessä ja menettelyssä — raaka pään suhteen tai sydämestään raaka. Onpa köyhää kansaa, jonka sydän on sivistynyt ja sivistynyttä väkeä, joka on läpikotaisin raakaa kuin skoonilainen limppu, vaikka kuori on kovaksi palanut, kiiltävä ja kelpaamaton," lausui kapteeni kiivaasti. "Sanalla sanoen, tytön on hyvä olla, hän ei tarvitse herrasväen sääliä eikä apua — hän ei sovi kamarineitsyeksi eikä naitettavaksi — sanalla sanoen — hän jää tänne."
"Herra kapteeni puhuu joksenkin kiivaasti," sanoi kamarijunkkari. "Herra kapteenin tulisi muistaa, että kreivinna on vielä heikonlainen kylpömisensä jälkeen sekä että nainen on tunteellinen."
"Suokaa anteeksi, puhun levollisesti; puhukaamme levollisesti!"
Kapteeni istui ja tarttui vanhan naisen laihaan käteen. "Kuulkaa, kreivinna, nyt puhumme kokonaan liioittelematta."
VI.
"Olipa," alkoi kapteeni vakavasti, vaan, niinkuin näytti, liikutettuna; "olipa aika, jolloin minäkin olin nuori, olin kadetti — minä olin iloinen poika, kumppanieni ja opettajieni rakastama."
"Niin, olen kuullut kapteenin olleen erittäin edullisesti merkillisen," keskeytti hänen kreivinna ikään kuin lujittaakseen keskustelua.
"Älkää keskeyttäkö minua; antakaa minun puhua! — Minä olin nuori, iloinen ja vähän haaveksiva — ja olin vaan kahdeksantoista vuotias. Silloin kävin usein erään pääkaupungissa asuvan yksityisen opettajan herra Dumond'in luona. Hän oli lyhyt ranskalainen, vilkas niinkuin koko hänen kansansa — hän oli siirtolainen; hänen oli täytynyt paeta isänmaastaan saman asian tähden, joka teidän pojaltanne vaati hengen. (Vanha nainen haisteli hajuvesipulloaan.) Hänellä oli tyttö — silloin kymmenvuotias lapsi, tuulihattu, iloisin olento minkä koskaan olen nähnyt. Hän puhui kanssani ranskaa, satoja kertoja leikimme yhdessä ja arvelimme meistä tulevan parin. Vanha siirtolainen hymyili vähän isomaisesti; hänen ei päähänsäkään pistänyt, että Adelaidensa vajoisi niin syvälle kuin mennä naimisiin korpraali Heikkilän pojan kanssa, vaikkapa hänestä olisikin tullut upsieri. Hän oli varma Ranskassa tapahtuvasta muutoksesta, entisyyden paikoilleen asettamisesta, jolloin Dumondin suku jälleen saisi entisen arvonsa, sen tähden hän kärsi nureksimatta ja näytteli kielenopettajan roolia. Mutta hän antoi lasten leikkiä, ajatellen: kun Adelaide kerran minun kanssani ilmestyy entiseen loistoonsa palanneessa Versaillessa, kun hän esitellään Ludvik kahdeksannelletoista ja ympäröidään koko ranskalaisen aatelin vanhalla komeudella, silloin unohtaa hän vinttikamarin köyhässä Tukholmassa ja tuon kadetti raukan, korpraalin pojan. Vaan tuo hyvä ranskalainen kuoli ennenkuin uudistus tapahtuikaan. Napoleon piteli jättiläisvoimallaan särkynyttä valtiota koossa, estäen sen sekä kukistumasta että vanhoilleen pääsemästä; taikasanallaan, sanallaan 'tulkoon,' käski hän hajonneita muuria jälleen kokoutumaan, rakensi uuden Ranskan vanhan raunioista. Uuden rakennuksensa rintamuurille asetti hän voittoseppeleen, se oli päätöskivi, joka kaiken piti koossa ja vasta sitte kun se putosi, kukistui kaikki — entiseksi soraläjäksi."
"Me joudumme valtiollisiin asioihin, kuulen ma," sanoi kamarijunkkari. "Täti on lukenut niin paljon tuosta Bonapartesta että hän voi kuvitella…"