"Minä en siis voi sinua auttaa?"
"Ette, hyvä rouvaseni," sanoi Stiina, pani kätensä ristiin ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen; "antakaa minun olla köyhänä äidittömänä lapsena, joka paimentaa karjaa metsässä; sallikaa minun jäädä."
"Selvästi näkyy," kuiskasi kreivinna miehensä veljen pojalle, "että tytär on äidiltään perinyt kiihkeän luonteen."
"Niin on suureksi onneksi," sanoi kapteeni, joka kuuli muistutuksen.
"Matkani tänne oli aivan tarpeeton," sanoi vanha armo noustessaan.
"Eipä muutakaan, sen mukaan kuin minä käsitän," oli kapteenin lyhyt vastaus.
Selvää on, että hyvästijättö oli yhtä kursailematon kuin itse siellä oleminen. Ainoa, mikä herätti jonkinlaista huomiota, oli se, että ajaja ajoi veräjäpieleen ja että kreivinna, joka paraillaan oli ottaa virkistäviä lääkkeitä, pelästyksestä kadotti rohtopullonsa. Vähän ajan kuluttua rohtojen haju vaan todisti, että Uudessatalossa oli käynyt "tunteellinen sielu."
* * * * *
Monta vuotta tämän jäljestä, istui kapteeni nahalla päällystetyssä nojatuolissaan ja puheli nykyisen komministerin, entisen kotiopettaja Lehtosen kanssa. Postinkuljettaja toi postilaukun; kapteeni aukaisi sen ennustavan näköisenä.
"Kirje Antti Pietarilta!" huudahti hän iloisena; "paksu kirje; mitähän se sisältää, kun tuntuu niin pehmeältä."