"Ei suinkaan. Tiedätkö, me otamme kotiimme äitini kuvan, vedenjumalan kuvan, tiedäthän, ja kanteleen; ne voivat olla vinnikamarissa, jossa ei muita käy kuin me."
Täten keskustelivat nuoret kauvan, miten asettaisivat hauskan kotinsa; kumpikaan heistä ei ajatellut vanhaa kreivinnaa ja hänen loistoaan. Käykäämme hänenkin luokseen!
Tuo pieni akka istui syvässä tyynyjen ympäröimässä nojatuolissa. Hän näytti kivulloiselta, vaan ei kuolevaiselta. Lääkäri oli kuitenkin hänelle yhtä välttämätön henkilö joka päivä, kuin kelloseppä oli kellojen vetämiseen joka viikko. Lääkärin alituisetta avutta, niin kreivitär ajatteli, ei luonto olisi voinut pysyä koossa neljääkolmatta tuntia.
Mielestään oli hän uppoavan veneen tapainen; sillä eroituksella vaan, että hän ammensi sisäänsä rohtoja pysyäkseen pinnalla. Koko hänen elinvoimansa oli kiinapuun kuori, hän oli, niin sanoaksemme, läpikotaisin vahvistettu tuolla kallisarvoisella kuorella. On siis luonnollista, että lääkäri oli saapuvilla.
"Vai niin, tohtori ei luule sen olevan terveydelleni ja hengelleni vaarallista, jos joskus sattuisin ottamaan noita vehreitä rohtoja kuusikolmatta tippaa viidenkolmatta sijaan?"
"En luule, siitä olen varma."
"Niin, kas kamarineitsy hätiköitsee joskus ja kaataa liikaa; mutta ne ovat harvinaisen väkeviä."
"Erittäin vaikuttavia."
"Tohtori ei voi milloinkaan käsittää miten kipeä oikeastaan olen. Tohtori ei vielä tunne minun ruumiini rakennusta. Oi, lääkeneuvoksen kuoltua en ole saanut lääkäriä, joka tarkkaan tuntisi kipujani; niin, herra tohtori, olen näinä viitenäkolmatta vuotena koetellut kaikkia pääkaupungin lääkäreitä; mutta kukaan ei ole ymmärtänyt tautiani; sairautenani oikeastaan on heikko ja ärtyvä hermosto, heikko rinta, vatsavammoja, päänsärkyä ja omituinen ilkeä tunne käsivarsissa ja säärissä, jonka lisäksi on vielä taipumus synkkämielisyyteen."
"Tauti on monimutkainen ja rouva kreivinnalla on oikein siinä, että lääkärin täytyy tarkoin tuntea kreivinnan ruumiinrakennus, voidakseen hyödyttää. Suvaitkaa kysyä ruokahaluanne…"