"Oi, rakas tohtori, ei ensinkään ruokahalua; minä ihmettelen, että voin elää niin vähällä. Jaana neitsyeni ihmettelee aina, miten voimissani pysyn."
"Oi niin, ell'ei kiina…"
"Niin oikein, kiina, sepä se on, niin. Minä ajelen kaksi tuntia päivässä ja liikun siis tarpeeksi asti, se on selvä; mutta juotuani kupillisen choklaata muutaman sokurileivoksen mukana, en voi nauttia mitään ennen yhtätoista; silloin tavallisesti syön metsäkanan tai pyyn. Tohtori tietää, ett'ei semmoisissa elävissä ole paljoa syötävää. Katalaani voi syödä kaksi kerrassaan, mutta sitä ei voi emäntänsä. Kello neljän tahi puoli viiden aikaan syön päivällistä, siinä on harvoin enemmän kuin kuutta lajia. Jos tohtori näkisi, miten vähän syön paistia, niin tohtori ihmettelisi."
"Niin, todellakin."
"Ja kuitenkin ovat useammat pääkaupungin lääkärit väittäneet minun nauttivan liiaksi, se on omituista. Mutta onpa lääkärejä, jotka luulevat ihmisen voivan elää ilmalla ja vedellä — se on tavatonta."
"Niin, onpa todellakin minulla virkaveljiä, jotka pelkäävät ruokaa; mutta minun ajatukseni on…"
"Niin, tohtori on luultavasti havainnut lääkkeiden olevan terveyden puutteita paikkaamassa, se on minun ajatukseni. Terveys ei ole lääke; jos aina voisi pysyä terveenä eikä milloinkaan sairastuisi, niin ei tarvittaisi lääkärejä eikä rohtoja, kun kerran on ehditty lapsuuden ajasta."
"Niin, se on todellakin totta."
"Minun ruumiini ei kärsi rasvaisia, herra tohtori, mutta minä syön niitä niin kovin kernaasti ja minun tavallani paljon. Miten korjata tämä virhe? Ruumiini ei siedä rasvaisia aineita, sehän on selvä."
"Jos kreivinna suvaitsee, niin kirjoitan pienen lääkemääräyksen."