Ensimäinen, jonka hän näki, oli nuori mies, joka hakkasi puita. "Onko herra Heikkilä kotona?" huusi matkustaja jotenkin tuimasti, niin kuin tapana on, kun puhutellaan alempaa kansaa.
"Hm, se on hän itse," kuiski kyytimies.
"Hm, vai niin."
"On kyllä," arveli kirvesmies naurahtaen, "toden totta, Heikkilä on kotona. Terve tuloa," lausui hän lähestyttyään vierastansa, "terve tuloa! Mutta teidän luvallanne kysyen, mikä on nimenne, herra?"
"Nimeni on Arvelin, lääketiedettä lukenut filosofian kandidaati — ja matkustan tätä tietä, sanoakseni professori Malmilta terveisiä."
"Kiitoksia, kiitoksia! — astukaa sisälle — tehkää niin hyvin! — miten se olikaan?"
"Kandidaati Arvelin," vastasi matkustaja ja kopisteli lunta jaloistaan; "vaikka arvonimiä kyllä ei tarvita."
"Astukaa sisälle — no, älkää kursailko! Kuule muoriseni! — Tiedätkö, tämä herra tulee yliopistosta ja tuo terveisiä Malmilta; sepä oli oivallista — no, ja Malm voi hyvin?"
"Niinpä todellakin, hän on onnellisin ihminen, minkä tunnen."
Tähän nauroi Heikkilä, nyökytti päätään vaimollensa ja sanoi: "kyllä kuulee, ett'ei herra tunne meitä."