* * * * *
Oli talvi, ihan niin kuin kertomuksemme alussa. Veräjä seisoi aidan nojalla; aita oli kokonaan lumen peittämänä, ainoastaan muutama sieltä täältä esiin pistävä seiväs todisti sen olevan olemassa. Tuvassa surisi rukki niin kuin monta vuotta ennenkin, se oli mummon pellavan kehruukone, joka äänsi kuin ruisrääkkä, etsiessään saalista lämpimänä kesä-iltana.
"Ja sinä sanoit, että Malmi on kutsuttu; tuleeko hän?" sanoi äiti, aivan kuin olisi ollut puhe jostakin muusta eikä hänen omasta pojastaan. Eroitus parempain ja huonompain ihmisten välillä onkin vielä niin suuri, juopa "raa'an" joukon ja "sivistyneiden" välillä niin leveä, että köyhä tuntee itsensä vieraaksi omalle lapselleen, kun se on hypännyt juovan toiselle puolelle. Jos ajattelemme asiaa, niin huomaamme, että mökin asukas, köyhä raukka, jonka poika on kohonnut herraksi, ei milloinkaan sano "poikani", vaan mainitsee hänen nimensä ja ikään kuin selittääksensä liikanaista lyhyyttä lausetavassaan lisää: "sillä hän on minun poikani." Ylpeyttä se ei ole eikä nöyryyttäkään, vaan tunne, että ovat eroitetut, saa hänen siten puhumaan. Samaa tunsi nytkin äiti Antti Pietarin suhteen, jonka tähden hän nimittikin häntä Malmiksi; hän oli vieras, herra, joka kuitenkin oli levännyt hänen sylissään ja joka ensimäisen sivistyksensä oli saanut mummolta.
"Erkki sanoi Malmin luvanneen tulla," vastasi Priita Stiina, joka reunusti morsiuskenkiään silkkinauhalla; "kyllä hän tulee."
"Hän varmaankin on hyvin kasvanut," sanoi mummo; "hän ei näyttänyt heikolta, tuo Malmi."
"Mutta mikä hän oikeastaan on?" kysyi äiti.
"Oi, hän on samanarvoinen kuin pappilan maisteri, hän ei ole komministeri vaan apulainen siellä yliopistossa," sanoi Stiina; "mutta Erkki kertoi kapteenin sanoneen semmoisten apulaisten olevan parempia kun meidän."
* * * * *
Niin kuin monta vuotta sitten, paloi nytkin valkea pesässä; Posse oli kuuro ja melkein sokea, vanhuuttaan oli se jo paljasselkäinen ja harmaapartainen, mutta alkoi kuitenkin murista, sillä se tunsi jonkun vieraan liikkuvan ulkopuolella.
Tuvan kolme asukasta istuivat vanhoilla asemillaan; mummo keskellä lattiaa, Stiina pesän ääressä valkean loisteessa ja äiti puuhaili illallista, sillä kello osoitti tavallista ruokatuntia: seitsemää.