"Mutta kuka Herran nimessä on tuolla ulkona puuvajassa?" sanoi viimein Stiina, "siellä on joku vieras. Hyi! olin juuri mennä noutamaan muutamia puukalikoita, sillä muuten valkeamme pian sammuu, mutta nyt en uskalla."
Silloin aukeni ovi ja sievään turkkiin puettu herra astui sisään kantaen puita sylissään.
"Valkea ei pala hyvästi äiti," sanoi hän heittäessään puut valkealle, joka taas leimahti ilmituleen. "Hyvää iltaa mummo, hyvää iltaa äiti ja sinä olet kai Priita Stiina?" sanoi vieras tytölle, joka niiasi niin syvään kun suinkin oli opetettu.
"Oi, hyvänen aika! Antti Pietari! Antti Pietari!" huudahtivat kaikki ja syöksyivät hänen ympärilleen kuin unesta heräten.
"Niin, teidän entinen Antti Pietarinne," sanoi hän ja syleili heitä kaikkia. "Jumalan rauha! Tiedättekös, äiti, nyt jään tänne yöksi."
"Oi, eihän Malmi voi täällä nukkua," sanoi äiti, joka nyt oli ehtinyt malttaa mielensä ja huomasi että Antti Pietari kuuluisi sopimattomalta.
"Malmi on tottunut parempaan," sanoi mummo; "mutta hyvä Jumala, miten hän on kasvanut isoksi, hän on aivan isänsä näköinen kun tarkemmin katsoo."
"Oi, miten hieno takki hänellä on!" sanoi Stiina silitellen hienoa turkkia; "koettakaas, äiti, niin hienoa kuin sametti. Oi, Jumala nähköön, en minä luullut hänestä oikeata herraa tulevan. Vai niin, Malmi tunsi minun?"
"Niin, Stiina, heti. Mutta älkää nyt nimittäkö minua tuolla ijankaikkisella Malmi nimellä."
"Sehän on hänen nimensä," sanoi mummo; "eihän meidän sovi sanoa vaan
Antti Pietariksi."