Urut soivat, väkeä saapui vähitellen kirkko täpö täyteen, sillä kaikki tahtoivat nähdä kun Veräjätuvan Stiina vihittiin kapteenin pojan kanssa.
Vihkimys toimitettiin ja Erkki ja Stiina olivat aviopari.
Häät olivat aivan tavalliset talonpoikaishäät; äiti ja mummo, Stiinan ahkeruus ja Malmin lisäys maksoivat viulunsoittajat, sillä kaksi semmoista siellä todellakin oli häiritsemässä Jumalan huoneen rauhaa. Stiina olisi hyvin mielellään tahtonut kirkon ruunua, mutta hänen oli täytynyt luopua siitä, sillä hänellä ei ollut varaa vuokrata sitä. Ja koettaessaan huomauttaa siitä, että kirkonruunu aina pukee morsianta, oli Erkki kääntänyt kuuron korvansa häneen päin. Erkki ei käsittänyt mitään ja sentähden oli Stiinalla mirtistä tehty ruunu tummilla kiehkuroillaan.
* * * * *
Eräänä kauniina, kirkkaana talvipäivänä vei Uudentalon kapteeni vastanaineet mukanaan Tammisaarelle. He astuivat hitaasti kuin surujuhlaan lumista tietä tuvalle. Kapteeni avasi oven, he astuivat pimeään huoneesen; mutta kohta avattiin luukut ja Jumalan päivän paiste tulvasi huoneesen, loisti kullatulla keruupipäällä ja Adelaiden harpunkielillä, merenjumalalla ja vesililjalla. Valo säde kultasi jokaisen esineen, ikään kuin se olisi ollut utelias lapsi, joka kauvan odotettuaan ja vihdoin sisälle päästyään kosketti ja iloisilla silmillään tähysteli kaikkia.
Kapteeni seisahtui merenjumalan kuvan eteen.
"Tiedättekö, lapset, tuon kuvan olen itse tehnyt liidusta ja paperitaikinasta; kuva ei ole aivan huonosti onnistunut. Minä tein sen valmistaakseni Adelaidelle hauskan hetken. Adelaide! — Nyt kerron hänen elämäkertansa."
Kapteeni kertoi säntilleen tuon onnettoman kertomuksen ja sanoi vihdoin: "Tiedättekö, lapset! hääpäivänä menin Adelaiden haudalle; siellä oli viheriätä lumen alla, minä otin muutaman lehden. Onnellinen sinä, joka ajoissa muistit Ulpukan laulun, muuten olisit nyt kamarineitsy tai yhteen taottuna jonkun armollisen rouvan pitkäsormisen kirjanpitäjän kanssa. Stiina, laulapas Ulpukan laulu," sanoi kapteeni taputellen miniänsä päätä, "laulapas!"
Ja Stiina alkoi laulaa katsellen vaiennutta kanteletta: "Käy orponen…"
"Klang," äänsi kannel — yksi sen kielistä katkesi auringon lämmön vaikutuksesta; "klang" kertoi kaiku vanhasta soittokoneesta — ja Stiina vaikeni.