Syvä hiljaisuus vallitsi kauvan. Vihdoin sen keskeytti kapteeni, joka silmiään pyyhkiellen sanoi: "Tapaus on aivan luonnollinen, auringon valo on lämmittänyt yhden noista ruostuneista kielistä, siinä ei ollut mitään luonnotonta; mutta totta on, sen uskon — sinä et ole äiditön jos kohta äitisi onkin kuollut. — Nyt lähdemme kotiin lapset!"
Nyt vasta muisti Stiina halunsa viedä kantele kotiinsa. Nyt mainitsi hän sen.
"Ei, lapseni, huone olkoon koskematonna niin kauvan kuin minä elän," sanoi kapteeni, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.
* * * * *
Eräs puhuja sanoi kerran: "kohtalo on aina ollut osanani." En voi sille mitään, että rehellinen kirjapainon taituri valitsee morsiamen hienommasta seurapiiristä enkä sillekään, että niin sattui sille, jonka tehtävänä oli saattaa tämä pieni kertomus ihmisille ikitiedoksi. Muutama päivä sitte tuli Jaana, tuon hyvän armon kamarineitsy, emäntänsä luo. Vanhus istui tapansa mukaan tyynyjen ympäröimänä odotellen jotakin uutta, sillä hän imi uutisia aivan kuin Bononikivi valoa taas valaistakseen.
"No, Jaana, mitä kaupungilla tapahtuu?"
"Oi, ei mitään erinomaista, mutta minä tapasin Saarisen."
"Vai niin; sitte kuin olette naimisissa, kannan minä ensimäisen lapsenne ristille."
"Nöyrimmät kiitokset".
"Ja vielä?"