— Niin, kumminkin silloin kuin minä teen pilaa hänen kanssansa, niin…
— Vai niin, se on vaan paljasta pilantekoa? Muuten on hän kummallisesti säilyttänyt muotonsa; minä muistan hänet, kun hän kulki pitkin kammioissa saippuaa ja hajuvettä myymässä; sitten otti muuan jalo henkilö hänet kasvattilaan, ja niin tuli hän "La Croix''iin" ja nyt viimeksi "Blå Porten'iin". Riivattua, kuinka muutamat pidättävät itsensä, eikä hän maalaa poskiansa; minä olen usein taputtanut häntä poskelle ihan uudella silohansikalla, mutt'ei hiemankaan ei punasta eikä valkoista … se on luonnostansa.
— Kah, näetkös, Berndtsson näyttää niin autuaalta.
— Niin niin, satatuhatta riksiä on jotakin saada, mutta siinä tulemme me kaksi olemaan… Minä en suinkaan mene sinun tiellesi?… Kun iltainen tulee, niin tulee tehdä itsensä miellyttäväksi neiti Attalielle, sillä ensin tulee valloittaa ulkovarustus, ja sitten pyrimme me itse linnoitukseen. Se olisi kummallista, jos tuollainen hyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään Gyllensvingel'in takalaitaan? — nyt on valssi loppunut, meidän tulee tehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron; minä alan neitillä.
Gyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan viereen. Tuota oivaa neitiä ympäröi koko ympyrä ihailijoita, jotka kuuluivat ihmetellen kuuntelevan hänen puhettansa.
Gyllensvingel syöksyi esiin, sanoen:
— Minä seisoin tuolla poikessa Löwenpilin kanssa puhelemassa ja me molemmin päätimme, että me olimme onneton ihmispari.
— Onko paruuni onneton, se minua ihmetyttää, — lausui neiti Attalie.
— Ah niin, neitiseni, kun näkee niin monen suloisuuden liitelevän ohitsensa … mitä muuta on silloin?
— Viisaalla on onni itsestänsä, herra paruuni, — lausui Attalie hymyellen.