— Sinun täytyy välttämättömästi saada jotakin lämmintä, — sanoi äiti, rientäen ulos.
Nuot kolme siskoa olivat siis yksin.
— Herra Jumala, Göthilda, kuinka sinä olet laihtunut — sanoi Berndt; sinun pitää juoda olutta ja syödä munia … niin teki eräs minun tovereistani, jolla oli vilutauti ja laihtui kuin närhi; mutta hän paisui yht'äkkiä.
— No niin, kiitoksia neuvostasi, — sanoi Göthilda, — mutta tohtori
Helmer ei sano niin.
— No niin … niin, saat sitten kai jättää sen tekemättä. Tiedättekös mitä, tytöt… On sentään kiusallista, olla köyhä.
— Kuinka niin?
— Niin näetkös, se olisi sentään hauskaa, että joskus olisi kaksitoista killinkiä. Tiedätkös. se oli niin, että minulla oli toveri, jonka isä on vanha eron ottanut sotamies, ja näet, eilen hän lähti kotiin. Silloin pyysi hän lainata kahtatoista killinkiä viedäkseen isällensä rullatupakkia, sillä ukko pitää siitä ja hän lupasi, saatuansa teini-rahaa, maksaa … mutta minulla ei ollut äyriäkään. Ja sen minä sanon suoraan, tytöt, älkää tähdätkö Joululahjoilla, se harmittaisi minua vaan, minulla ei ole niin paljoakaan, että kynnelleni panisin, teille antaa.
— Kaikkea muuta, ei ole ketään, joka olisi vaivaa nähnyt sinun tähtesi, — sanoi Maria. — sitä ei hänen pidä luuleman. Kiitä Jumalaa, että äiti ja minä kerkiämme valmistamaan hänelle… Berndt on oikein riepususi.
— No sinä, vai niin, mutta pikku Maria, eivät vaatteetkaan voi ijankaiken pitää… Mutta kuulkaas, tytöt, niin kiusallista … tiedättekös. Viime viikolla leikimme me koulussa ja minä en tiedä kuinka se kävi, mutta minä revin suuren reiän lakkiini.
— Eihän se vaan ollut tuo uusi lakki, jonka Antti räätäli neuloi?