— Kyllä, armaani, ei kauempana kuin Eläintarhassa.
— Siellä tomuttuu ajokaluista ja kerjäläiset saattavat huudoillansa kuuroksi.
— Antakaa anteeksi, armaani, te unhotatte vallan, että minä heti teidät saan kiinni valheesta. Te unhotatte, että se olette te, joka ajatte jossakin näissä ajokaluissa, ja että se ehkä olette te, joka kurotatte ulos kätenne ja annatte kerjäläiselle lahjan… Eikö se ole kaunis luonto, elävä luonto, jonka läpi teidän sydämenne kimmeltää … tahi, minä toivon, että mamselli Anton antaa minulle voiton. Neiti tässä on, sen olen minä suoraan teille sanova … niin, neitiseni, minä olen kai kanteleva teistä jollekin; mutta neiti tässä kohtelee minua vallan hirmuisesti; mutta minä en ole yksin siitä. Kyllin siitä, minä en saa koskaan voittoa, vaikka minulla olisikin taivaallinen totuus puolellani; minä en saa ajatella, enkä tuntea, hän vaatii ehdollista kuuliaisuutta; ei saa pitää ihanaa ihanana, ihmeteltävää ihmeteltävänä; mutta minä teen niinkuin Galilé.
— Ja hän, herra paruuni!
— Hän polki laattiata, kun hän tuli pakoitetuksi vannomaan tieteellistä uskoansa, että maa liikkuu; "se liikkuu kuitenkin", sanoi hän. Minäkin poljen epätoivossa ja tietäessäni oikeutetusta asiastani, ja sanon: ihana on kuitenkin ihanaa. Eikö minulla ole oikein, mamselli Anton?
— Minä en todellakaan tiedä.
Musiiki näpäytti ja paruuni otti ystävänsä kera paikan piironkin luona.
— Kuules, Löwenpil, oletko sinä nähnyt egyptiläistä museota
Pariisissa?
— Olen, kuinka niin?
— Mitä sanot tuo muumia, joka on tuolla?