Keskustelu paruunin ja Liinan kanssa oli tapahtunut, niinkuin me ennen olemme kertoneet, niin ettei hän erittäin ollut voittanut sellaisen tuntijan suostumusta; mutta keskustelut Berndtsson'in kera näkyi paremmin luonnistuman.
Berndtsson oli yksinkertainen, vilpitön eikä liiaksi sivistynyt nuorukainen, joka ei likimainkaan ollut väsynyt elämän nautinnoihin. Köyhyys ja pelko velkaantumisesta oli säästänyt hänelle monta kokemusta, joita toiset suorittivat varsin ilottomalla elämällä. Hän oli usein nähnyt, missä murheissa hänen isänsä oli elänyt ja eli, ainoastaan senvuoksi, että hän oli velkaantunut; kuinka korot, erään Sisyphus-kallion kaltaiset, alituisesti saapuivat ja tekivät kaikki koetukset, suruttoman vanhuuden levonhetken saavuttamisessa, mahdottomiksi. Tämä vaikutti, että hän oli aikoinaan tottunut vissiin kohtuuteen, vissiin taipumukseen olla vähään tyytyväinen, joka suurelta osalta hänen ystäviänsä puuttui.
Ihmetellään usein, minkä vuoksi nuoret miehet niin usein antautuvat velkoihin; luullaan, että se johtuu kevytmielisyydestä, säästämisen kykenemättömyydestä ja joutuvasta laiskuudesta, sanalla sanoen, olevan luonnonlaatu-vian vallassa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan usein niin, vaan vika onkin usein valtiossa, joka antaa niin pieniä palkkoja, ettei mikään visuus sitä auta, vaan velkaantuminen on poistumaton. Siis tulee nuorukainen juuri silloin kuin mieli on iloisimmallansa ja kuin tulevaisuus avaa porttinsa, asemaan, jossa hänen ei ole mahdollista elää velkaan tulematta. Hän on rikasten miesten poikain toveri ja ystävä ja hänen täytyy, jollei juuri kilpailla, niin olla kuitenkin heidän kanssansa. Alituisesti kasvaa velka huolimatta kaikesta hänen säästäväisyydestänsä, ja kohta huomaa hän, ettei tätä pahetta voi auttaa ilman perintöä tai — rikasta tyttöä.
Nyt tulee hänen koittaa saada sellainen; hän kieltäytyy, päättäissänsä naida rikkaasti ja varallisesti, kaikista vaatimuksistansa omistaaksensa sen, jota hän mahdollisesti rakastaisi; sillä hän ei saata ennakolta lukea hyväksensä, jollei velkasumma pakoita häntä naimaan, paljoa ennemmin kuin hän on nähnyt sen, jota hän rakastaa; ja jos hän on nähnyt hänet, niin tulee hänen poistaa se ajatus tulevaisuudelle vaarallisena. Mitä on hän tekevä? Asiat menevät selvästi alaspäin — jos he menevät vähän hitaammin tai vähän nopeammin, saattaa olla se sama; jos vaimo maksaa muutaman tuhat riksiä enemmän tai vähemmän, ei se kuulu asiaan; mutta kieltäytyä kaikista elämän iloista, sitä ei hän saata. Hänestä on avioliitto jonkunlainen ikävä luostarielämä — jonkunlainen yhdyskunta, jolla ei ole muuta iloa itsellänsä kuin selvät asiat, ja siis tahtoo hän nauttia, koska hän saattaa, elämän riemuista, ja tulla mieheksi ja asiamieheksi sitten.
Hänen tulee kuitenkin rakastaa, panematta itseänsä vaaran-alaiseksi ja sitomatta itseänsä; hänen tulee katsella vaimoa kuin leikkikalua, joka ei kelpaa muuhun kuin huvitukseen; hänen tuli etsiä hänet juuri sieltä, jossa hän ei saa tietää, mikä vaimo se saattaa olla. Minkä vuoksi? Niin, senvuoksi, että hänen tulee olla vapaa, kuin tilaisuus vakavuuteen ilmaantuu.
Vähitellen tulee hän vapaaksi kaikista tunteista ja oppii vihaamaan naista; no hyvä, silloin hän on valmis naimisiin; silloin tapaa hän, annas olla, rakastettavan ja varakkaan tytön; mutta hän ei ymmärrä häntä. Viattomuuden hienoa tuoksua ei hän tunne, koska hän tulee irstauden hollituvasta.
On kuitenkin monta, jotka eivät ole niin onnellisesti onnettomia; mutta näillä on ollut tavallisesti joku apu ja, ennen kaikkea, niitä ei saa heittää huolimattomasti velan pyörteeseen, jos he luulevat, että heillä on etuoikeuksien vaatimuksia ja jos vissit oikeudet suosivat heitä, että he saavat olla vapaat.
Koko tässä otteessa näyttäytyy ylenkatse naisia kohtaan tässä muodossa etupäässä sellaisissa, jotka tietävät itsestänsä tai arvelevat, että he elävät varojensa yli, tämä olkoon nautintopyynnistä tai senvuoksi, ett^ei se saata olka toisin.
Myönnettävää on, että ulkonaiselle ilon pilkistykselle, silmänräpäykseksi uhrataan sisällinen, todellinen tyytyväisyys ja että etukädessä eletään perheellistä onnea ja pantataan vanhuuden lohdutus pankkiin, joka, silkoin kuin sen tahtoo lunastaa, kauan sitten on ollut maksuvoimaton.
Niin paljon tuomitaan siitä niinkutsutusta silohansikoitusta raakuudesta; kukahan on se, joka sitä imettää? Tuomitaan tapojen riettautta, joka joskus tekee, että nuot "sivistyneet" eivät saata ajatella yhtä asiaa selväksi, vaan tahraavat kaikki, mihin heidän ajatuksensa sattuvat. Kuka on saattanut riettauden? Pidetään ylenkatsetta naista kohtaan, raakuuden perustuksena; kukahan sen antoi? Meidän vaatimuksemme ovat net, että tuo sivistynyt eläisi varojensa yli ja meidän ahneutemme, että vähennettäisin, mikä suinkin on tarpeellisinta. Onnettomuus on siinä, että koetetaan heitellä sisällisen rikkauden puutetta ulkonaisen loistolla.