Kuitenkin on Berndtsson tuon vieraan avun kautta, jonka hän oli saanut, saattanut yllä pitää itseänsä niin, ett'ei hän edes voinutkaan velkaantua.
Hänellä ei ollut siis tuota tavallista syytä, eikä hän ollut senvuoksikaan, kuin monet muut, hylännyt toivoa seurata sieluansa; sillä hätä ei ollut oven edessä; hän saattoi mennä köyhäänkin naimiseen, sittenkuin hän olisi saanut komppanian; mutta saattoipa hän mennä rikkaaseenkin, jos onni olisi hänelle suotuisa. Tämän toivon perustuksessa ei ollut vakituisesti mitään rainastelevaa itsekkäisyyttä, mutta isän pula, tuo vähäinen arvo, jota tuo köyhä kapteeni Berndtsson nautti juuri köyhyytensä takia ja katsomatta hänen jaloa sieluansa ja virassa kelvollisuuttansa, oli syvästi teroittunut nuorukaisen mieleen.
Nyt kohtasi hän Liinan, ja oli jotakin tuossa tytössä, joka vangitsi hänet. Kun hän vertaili häntä tuohon köyhään hattumamselliin, huomasi hän selvästi, että tämä jälkimäinen todellakin olisi tuo oikea — sitä ei hän itse ymmärtänyt; mutta ei se ollut kauneus, ei hänen ujo käytöksensä — ei mikään, jolle hän olisi voinut antaa nimen, joka sellaisella noitavoimalla piti hänen ajatuksensa tässä tytössä jälellä, jonka hän ainoastaan kerran oli nähnyt. Liina oli hyvä, viaton lapsi, ei kaunis, mutta jotakin ajattelevaa sinisissä silmissä, kipinä sielua ja totuutta, joka helevästi eroitti sen tyhjän hymyn. joka loisti neiti Attalien silmissä.
Siis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja kuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli rakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin tahtoi asettua hänen ja Liinan väliin.
Liina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden ystävän. Hän ei huvittanut häntä millään peräti pilanteolla eikä turhilla veija-sanoilla, jota niin usein saa salongeissa, keskustelutapa, joka on puhumassa, vaan ei mitään sanomassa. Mutta mistä he sitten puhuivat? Jumala tiesi; vaan eivät kirnupiimästä eikä kuminajuustosta, vaan vallan kokonaan toisista, jotka huvittivat heitä molempia.
Berndtsson'illa oli aine puhuttavana, joka äärettömästi näkyi huvittavan Liinaa. Hän oli nimittäin kadettiaikanansa ollut usein Rödbyn pappilassa ja tuon kunnon rovasti Mollén'in luona, joka oli naituna tehtaanisännän sisaren kanssa. Hän tunsi siis heidät ja koko ympärillä olevan seudun.
Tämä oli Liinasta, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen elämän-tapaan, vallan kuin hän yhdellä kerralla olisi tullut siirretyksi lapsuutensa edeniin.
— Ja te muistatte, — sanoi hän, — pöydän puutarhassa?
— Niin, se oli harmaa kalkki-kiivu lehtimajassa; siinä olen minä usein istunut kirjoineni.
— Ehkä te olette kirjoittaneet nimennekin? — kysyi hän ja hänen poskensa saivat innokkaamman punan.