— Niin, vieläpä hakannutkin, nimittäin kynäveitsellä. Minä ja
Helmer … tunnettehan te nuoren Helmer'in?
— Tunnen niin, sen minä teen.
— Minä ja Helmer olimme ystävät ja olemme vieläkin; hän oli kadetti silloinkuin minäkin; mutta juuri tuossa lehtimajassa päätti hän olla jatkamatta. Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun kanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja tulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi, kumminkin minun, — lisäsi Berndtsson, naurahdellen. — Helmer taasen levollista ja rauhaisaa tulevaisuutta ja sittenkuin hän kauan oli kuunnellut minun tuumailujani, ja ääneti silmäillyt kenttiä ja metsiä, keskeytti hän minut, sanoen: "Niin, tuo kaikki on hyvää, mutta kuin sinusta tulee kenraali, niin olen minä pienessä talossani, tuota sotilaselämää en minä osaa". Ja tämä tuli hänen päätökseksensä. Ainoastaan kuudentoista vuotias, otti hän äitinsä pienen talon huostaansa ja on nyt kelpo maanviljeliä.
Liina oli ääneti kuunnellut kertomusta; mutta kun puhuja taukosi, heitti hän kysyvän silmäyksen häneen.
— Niin, oikein, olikin kysymys pöydästä. Niin, kuin me jätimme hyvästi toinen toisellemme, niin lupasimme me ikuisen ystävyyden, ja sen vahvistukseksi hakkasimme me B. B.. ja C. H. kivipöytään.
— Niin, minä olen nähnyt nuot molemmat nimet, — sanoi Liina, mutta ikäänkuin alakuloisena. — Minä muistan nähneeni nuot molemmat nimet.
— Ne ovat kai jo haihtuneet pois? — kysyi Berndtsson, jonka haaveisille tuo paennut nuoruuden muisto taasen oli esissä nyt terveissä väreissä.
— Ei, varsin vahingoittamattomat, sen voin minä vakuuttaa ja sen vähän sammalen, joka oli siinä, otin minä siitä pois tietämättä…
— Että se oli kenraali ja maanviljeliä, jotka siihen olivat yhdistetyt! — nauroi Berndtsson. — Mutta Helmer, — lisäsi hän, — on kuitenkin enemmän maanviljeliä kuin minä kenraali. Onhan se kai pieni talo, kuin hän hoitaa?
— Niin, varsin pieni.