— Ja hän onnistuu kuitenkin? — kysyi Berndtsson.
— Niin, sen minä uskon. Heillä on niin sievää, hänen äitillänsä ja hänellä, todellakin niin hauskaa, että … että tuntisi itsensä kuni kodittuneeksi heidän pienessä asunnossansa; sillä, kuni luutnantti muistaa, ei se ole suuri.
— Kyllä, sen minä muistan; mutta Helmer onkin järjestyksen ihminen ja puhdas henkilö, joka voi paljon, vaan ei sokeasti totella muita. Hän olisi tuskin sopinut sotilaaksi, sillä hän tahtoi aina ensin tietää: miksi minun tulee tehdä näin tai näin? Ja vasta sittenkuin hän oli saanut sen tietää, tarttui hän tekoon.
— Mutta onko sitten sotilas niin vallan tahdoton? — kysyi Liina.
— On, se on oleva niin, tai oikeimmin, se kuuluu meidän kunniaamme, ett^ei meillä ole mitään omaa tahtoa; sillä armeija on elävä puolustuskone, eikä se käy laatuun, että se ajattelee itse.
— Niin, silloin pelkään, että Kaarlo … Helmer aioin sanoa … olisi siinä pahassa pulassa; sillä tuota kuulin minä sedän aina sanovan: "tuo on vastahakoinen herra, joka on pehmeä kuin vaha, silloinkuin hänen sydämensä määrää hänelle jotakin", niin sanoi setä.
— Varsin oikein tuomittu, sellainen oli hän poikana, eikä hän ole siis muuttunut.
— Minä lyön vetoa, että vallasväki nyt parhaillaan on tuolla alaalla Rödeby'ssä, — virkkoi neiti Attalie, — kun on kerran elänyt maalla, — niin ei unohda tuota vapaata luontoa.
— Niin, neitiseni, me puhuimme vapaasta luonnosta, mutta se oli ihmisestä, jolla oli mieli, vapaa kuni luonto.
Neiti hymyili. Mutta siltä se näytti, ettei hän kääntänyt huomiotansa vastaukseen, jokin, joka keskustelu-tavallensa olikin varsin tarpeeton.