— Ah niin. Vapaus on jotakin, jota me kaikki halaamme, vieläpä kakadu tuolla sisällä rakastaa vapautta ja valittaa hädissänsä.
— Hän näkyy, — sanoi Berndtsson, naurahdellen, — kuuluvan tuohon tavallisimpaan luokkaan, joka luulee, että vapaus saadaan, kun vaan huutaa aikalailla, mutta joka ei uhraa ainoatakaan mantelin sitä saavuttaaksensa.
— Ah, te panettelette minun kakadu'ani! Se ei ole hyvänlaista luutnantilta; niin ymmärtäväistä eläintä ja niin mieltynyttä nähdään harvoin. Tai mitä sanot, Liina? Eikö kakadu ole liiaksi sievä olento?
— No niin, mutta, Attalie, varmaan pidän minä kuitenkin tuhat kertaa enemmän tavallisesta varpusesta, vaikk'ei hän olekaan ulkomaalainen, vaan varsin yksinkertaisesti ruotsalainen.
— Ah, sinulla on kummalliset ajatukset, Liinaseni! Tahdot verrata kakadun varpuseen; sen minä puhun kakadulle.
— Vai niin, armaani ymmärtää lintujen kieltä, — sanoi paruuni Gyllensvingel, joka oli lähestynyt; — niin todellakin, teillä mahtaa olla korkeammat taidot kuin muilla. Noh, mitä sitten sanoo tuo siveellinen suku? He ylistävät Jumalaansa, niin oli vanhassa virsikirjassa; mutta sanovatko he mitään muuta?
— Niin, paljon enemmän, vieläpä teistäkin, paruunini.
— Jumalani, puhuvatko linnut minusta! Ja mitä?
— He sanovat, että teistä aikoinaan tulee mahtava mies.
— Ei armaani, he sanovat vaan: Gyllensvingel, hän on orja, hän niinkuin mekin. Suvaitsetteko te? Nyt alkaa kuudes valssi.