Se alkoi ja kaikki oli taasen liikkeessä.
Näin pitkitettiin juhlaa myöhään yön selkään.
Tehtaanisäntä, kuni kohtelias isäntä ainakin, kulki pitkin ja kestitsi vanhoja kertomuksilla korkeasta vainaja majestetistänsä Kaarlo kolmannestatoista ja kaikista aineista, jotka hänen asioitsija päässänsä olivat saaneet nimensä numeroitten viereen.
Sellainen pää näyttää melkein ryytikaupalta, jonka omistaja, tehdäksensä itsensä vahingosta vapaaksi, on ottanut joltakin korukauppiaalta osan hänen varastoansa. Enimmäkseen sokuria ja kahvia, ryytineilikoita ja pippuria, mutta sisällä puotikamarissa on hänellä rihmakeriä, vähän pitsejä, joku saali, ja niin edespäin. Nämät tuo hän esille kuin naisia tulee; mutta niin kauan kuin tavalliset "kundit" tekevät kauppaa, ei hän ole mikään muu kuin ryytikauppias.
Nyt toi patruuna esiin kaikki kalleudet muistinsa varastosta, eikä hän ajatellut, että suurin osa oli suorastansa vanhanaikuista.
Vihdoinkin kohtasi hän Berndtsson'inkin.
— Kuulkaas, herra luutnantti, — lausui tuo kunnon ukko, joka näkyi syttyneen ystävyyteen nuorukaista kohtaan. — Kuulkaas! Nyt on niin asiat, että luutnantti joskus käy meitä tervehtimässä arkinakin; kurkistaa joskus tännekin … tehkää niin, sangen tervetullut!
Berndtsson kiitti; mutta ei kukaan heistä ollut huomannut, että
Gyllensvingel'in ystävä oli kuullut tuon lyhyen keskustelun.
— Veljelläni ei ole onnea tänä — iltana, — lausui siis tämä paruunille.
— Kuinka niin? Minä luulen, että minulla on varsin ahnas onni.