— Niin se huvittaa minua, — vastasi vapaaherratar, jos meidän ystävillämme saattaisi olla muutamia silmänräpäyksiä viatonta iloa meillä; se on silloin heidän tähtensä.
— Meidän tähtemmekö? parahin vapaaherratar, meillä ei saata olla muuta kuin hauskaa; oltaisihan ihmisvihaajia, jollei täällä aina oltaisi tyytyväisiä. Luonnollisesti juhlassa, jonka tämä joukko muodostaa, ei saata nauttia yhtä totista iloa, kuin se, että hiljaisessa kotiudessa nähdä rakkauden ja kristillisen riemun paratierattuina.
— Ah niin! niin on se; Jumalalle kiitos, me olemme onnellisia.
— Niin, ja levitätte autuuden itse majaankin… Tiedetään kyllä, kuka on henki kaikissa yhdistyksissä ihmisyyden hyväksi.
— Ah, parunini, siinä tapauksessa on meillä tuomio, joka…
— Kyllä, varsin totta, mutta mahtaa olla suloista, että saattaa tehdä hyvää.
— Oh, se on niin vähäpätöistä; meidän viime näyttelymme Rospigg'ien hyväksi … näittekö te sen?
— Kyllä, ja niin oli siellä eräs työ neiti Attalielta; eräs hirvi harso-ompeluksessa.
— Vai niin, te näitte sen?
— Niin, vieläpä minä huusinkin sitä, mutta luonnollista kaikki tahtoivat sitä ja minä en saattanut mennä niin korkealle, kuin se meni.