— Niin, niin se nousi sangen korkealle, joka suuresti ilahutti Attaliea, koska nuot Rospigg parat saivat siis hänen kauttansa pienen avun.
— Neiti Attalie on kaikenperijä äitinsä sydämestä.
— Sellainen on aina nainen, — lausui vapaaherratar. — Teillä miehillä on niin paljon ajattelemista, että te unhotatte puutteen, mökin lapset.
— Aivan totta.
— Tuo ehkä huvittaisi teitä, että jonkun kerran kuvailematta tulette tervehtimään meitä ja täällä juotte teetä; te ette saa odottaa muuta kuin hiljaisen perhe-elämän: äitin lapsinensa, nojaten itseänsä jalon puolison ja isän puoleen.
Patruuni kumarsi ja vakuutti, että hänen sielunsa läpi tunki todellinen riemu; ja sitten raukesi keskustelu, kunnes vihdoin, vihoviimeinkin, vallan katkaistiin sanoilla: "Ruoka on pöydässä".
— Se oli pitkä keskustelu, — lausui ystävä, pureskellen piirakkaa; — minä luulen, sieluni kautta, että heillä on ravunpyrstö täytteenä … se on kummallista keksiä, kuinka paljon porvaristo pitää ravunpyrstöistä. Ja sinut kutsuttiin.
— Niin, tietysti, mutta tuli ensin mennä pitkän penitentia'n kautta filantropissa. Te miehet, sanoi hän, unhotatte mökin lapsia; se ei ole kumminkaan minussa omalla tunnollani.
— No ei, nauroi tuo toinen ja tyhjensi portviini lasin. — Vai niin, te puhutte … ota itsellesi lasi, se on varsin hyvää … hädästä, ja niin edespäin.
— Niin, ja Rospiggalaisista ja neiti Attalien hirvestä näyttelyssä.