— On, monta kertaa.
— Me asumme vaan penikulman päässä hänen luotansa; mennään sinne, jos sinä tahdot.
— Menkäämme, niin! Oli kauan sitten kuin minä kohtasin hänet, tuon kunnon pojan. Mutta minä en tunne topografiaa, minä en käsittänyt, että se on niin lähellä.
— Se tulee uudesta tiestä; ennen oli lähes kaksi peninkulmaa melkein ummessa oleva tie mäkien ja rämeitten yli, mutta nyt menee se suoraan ja tasaisesti ja on lähes puolta lyhyempi.
— Koska menemme?
— Huomispäivänä. Vai niin, sinulla on todellakin toivoa, mutta kuules, rakas Berndtsson'ini, rakastatko sinä tyttöä vai hänen rahojansa? Anna anteeksi, sinä! Minä kysyn kuni ystävä.
Berndtsson loi alas katseen ja viivähti vähän vastauksessa. Tämän kysymyksen oli hän niin usein tehnyt itsekin itsellensä, että hän tunsi sen sitten vanhaltansa.
— Sinä et vastaa, Berndtsson, — sanoi Frans, — mutta sano suoraan: rakastatko sinä Liinaa vai hänen rahojansa?
— Sinä siis luulet, että minä saattaisin voitonpyynnistä…
— Rakas Berndtsson, minä puhun omasta kokemuksestani kun minä sanon sinulle, että tulee tehdä tarkka kalunkirjoitus, ennenkuin tietää, mitä sydämessänsä oikeastaan kantaa. Meidän kaikkien laita on sama kuin vanhan, hyvin järjestetyn talouden laita. On paljon, niin paljon tiedetään, mutta kaikki tuo on tullut niin vähitellen, ei tiedä koska. Kuitenkin jos ruvetaan tarkastamaan, mitä se on, niin huomataan loppumaton romusto, josta ei ennen ole tiedetty; kuitenkin harvoin annetaan pesää itse ylös; mutta, näetkös, muutto-aikana tulee se esille, ja se on juuri tuosta muuttokuormasta kuin kirjoitus sanoo: "Sinun tekosi seuraavat sinun jälkeesi". Siis luulen minä, ett'et sinä itse tiedä; mutta tarkasta.