— Ei, sitä ei kummastele kukaan, — jatkoi Maria, jonka pienet kasvot punottivat kuin pioni; — sitä ei kummastele kukaan… Mutta missä lakkisi on? Kyllä minä sen laitan, jollei se varsin pahoin ole rikki.
— Ei tätä paremmin, — lausui veli, ottaessansa irti muutamia neuloja, jolloin pitkiä riepaleita rippui alas.
— Herran Jumala, ja tällaisena uusi lakki! No, no, kyllä se sentään käy päinsä.
Tämä puhe ei juuri ylentänyt jouluiloa. Lapset kuvasivat myös vanhempainsa puutteen suuremmaksi kuin se todella oli. Kapteeneilla on hyvin pieni palkka, ja hän on, saavuttaessansa tämän paikan urastansa, tavallisesti niin velkaantunut, että suurin säästäväisyys on tarpeen, tullaksensa toimeen. Jättääksensä jälkeensä vaimollensa ja lapsillensa jotakin on hänen mahdotonta ajatellakaan, jollei hän ole saanut rahaperintöjä — kapteenina täytyy hänen kuolla sillä vakuutuksella että hänen omaisensa jäävät vähiin varoihin. Se oli kuitenkin tämän tähden kuin Berndtsson oli uhrannut puolet ikäänsä, eikä se ollut kummallista, jos hän joskus veti syvän huokauksen tästä turhasta työstä, että säästää jotakin palkastaan. Hänen luutnanttina tehdyt velkansa nielasivat kaikki jäännökset, kohta oli hän tuleva eläkkeen-ikäiseksi; hän oli karkoitettava tieltä pois; sillä uusi nuori päällikkö tahtoi nuoria kapteeneja; hän ja alemmat upsierit tulisivat yksissä neuvoin karkoittamaan eläkkeen-ikäisen miehen, jolla ei ollut mitään keinoa tulla toimeen perheinensä eläkkeellä. Tällaiset olivat lähimmät tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin oli Berndtsson'illa hilpeä ja iloinen luonne. Maalliset murheet eivät häntä vaivanneet paljon, mutta sitä enemmän hengelliset; jonka vuoksi Göthilda, niinkuin hän sanoi, oli surun lapsi.
Joulu-aatto-illan monet lahjat hajoittivat kuitenkin joinkin lasten ajatukset. Tuo kiiltävä kello, joka putosi kuni pilvistä ilahutti Berndt'iä sanomattomasti; siinäkin näki hän yhden todistuksen siitä, ettei isä ollutkaan niin köyhä kuin hän sanoi. Antaa hopeainen kello, oli jotakin, jota eivät Berndtsson'in mielestä muut voineet tehdä kuin varakkaat henkilöt.
Tämä ilo tarttui Mariaankin — ja että Göthilda oli se, joka oli lahjoittanut kaikkein enin, ilahutti häntä sanomattomasti.
Berndt oli myöskin näyttäytynyt. Muutamia piirustuksia, raunioita — sillä taide aletaan joko päällä tai rauniolla niinkuin etydi — lahjoitettiin isälle, äitille ja Marialle; mutta Göthildalle oli hänellä jotakin harvinaisempaa. Oli, näet, sievä lintu-häkki, jonka hän itse oli tehnyt, ja sen sisällä oli viheriävarpunen, niin kevyt, että se heti istui uuden omistajattarensa hienoille, läpi kuultaville sormille sekä söi hampunsiemeniä hänen kädestänsä. Lintu oli oikeastaan lahja Berndt'in emännältä; mutta häkki - se oli hänen oma tekemänsä. Niin vietettiin joulu-aatto-iltaa Hagetorp'in virkatalossa.
LOPPIAIS-ILTA.
— Joulu on loppunut, — virkkoi kapteeni vaimolleen loppiaispäivän iltana. Hyvä Heta, se on meidän lastemme viimeinen joulu… Se on viimeinen, jona he lapsena ovat yhdessä.
— Sinä ajattelet aina surullisesta rakas Filip … toivokaamme.