Tällä tavoin kertoi Helmer nyt yksitoikkoista elämäänsä. Hän näkyi olevan varsin iloinen kohdatessansa parin, jonka kanssa saattoi puhua, ja senvuoksi puhuikin hän itse enimmän.
Vieraat saivat tarkastella kaikki, saivat selvän jokaisesta pano-oksasta toimistossa, jokaisesta kukkasesta rabattissa ja jokaisesta lehmästä, jokaisesta vasikasta ja jokaisesta pellonpalstasta. Se oli kokonainen maanviljelys-kurssi, joka yhtä paljon väsytti Berndtsson'ia, kuin se näkyi huvittavan Frans'ia.
Vihdoinkin saivat he käskyn ja päivällinen oli valmis.
Eukko oli pukeutunut, se on ottanut päähänsä "vakaan negligén" jossa oli ruuni nauhatöyhtö päällä päin ja oman vakaan saaliinsa jonka hän aikoinaan oli saanut Helmer vainajalta.
Ensimäinen, jota muistutettiin, oli, ett'ei Kalle söisi liian paljon ruunia papuja.
— Kun hän saa, niin pitää hän niin kauheasti niistä, — kuului, — mutta kerran lapsena oli hän kuolemaisillaan juuri ruunista pavuista.
Ja niin sai Kalle pitkän esitelmän terveyden-hoidosta, jonka ohessa eukko kanteli hänestä hänen ystävillensä ja tarkoitti, että, jollei häntä olisi ollut, olisi hänen poikansa jo aikoja sitten kuollut, sillä hän oli sangen heikko, huolimatta siitä, ettei hän koskaan oikeastaan ollut kipeänä ja että hän näytti itse voimalta ja terveydeltä. Mutta sen tiesi äiti paremmin kuin hän itse.
Keskustelu pöydässä ei siis ollut erittäin huvittava, vaikka Helmer, niin pian kuin vaan sopi, keskeytti sen.
— No, sinä Berndt, sinä seurustelet patruuni Anton'illa?
— Kyllä.