— Ja tunnetko Liinaa?
— Kyllä … jokseenkin.
— Hän on sangen sievä tyttö; — sanoi Helmer; — tiedätkös, hän on monta kertaa auttanut minua puutarhassa.
— Niin, Herran Jumala, vallan kuin sisarpari.
— Vai niin, — sanoi Frans, — kuni siskopari?
— Niin kyllä, he kutsuivat toinen toistansa sinuksi, — sanoi akka, joka tällä keksinnöllä karkoitti punan Berndtsson'in ja hymyn Frans'in poskille.
— Niin se on, — sanoi Helmer, — varsin yksinkertaista. Asia oli näin, että tyttö, hän saattoi silloin olla kahdeksan vuotinen, se oli juuri kuin hän oli tullut tänne, kerran tahtoi juosta tänne, silloin oli hänellä punainen saletti, ja elukat tulivat villiinsä, tunkeutuivat hänen ympärillensä ja olivat puskemaisillansa häntä. Silloin tulin minä ja kävin tyttöraukkaan kiinni. Hän oli pyörtynyt kauhistuksesta. No, minä kannoin hänet kotiin; ja äiti sai olla lääkärinä. Herätessänsä, niin hän istui polvellani ja piti minua kaulasta. "Kiitos, rakas Kalle", sanoi hän. Ennen oli hän kutsunut minua Helmer'iksi. "Kiitos, Kalle, kiitokset olet saapa", ja niin suuteli ja taputti hän minua. Sitten niin näyimme me olevan vanhoja tuttuja, ja minä kutsuin häntä sinuksi, aina siihen asti kunnes hän viime vuonna kävi rippikoulua; sillä nähkääs, sitten kutsuin minä häntä Liinaksi.
— Hän on sangen yksinkertainen, — nauroi Frans; — mutta onko herrasväki sittemmin suudellut toisiansa?
Hän lausui tämän ainoastaan senvuoksi, että hänellä olisi huvittavaa
Berndtsson'in ja Helmer'in kanssa; mutta joutui pahempaan pulaan.
Äiti otti nimittäin sanasta kiinni.