— Kuinka taitaa kreivi puhua niin! Ei, sen Jumala tietää, että molemmat lapset vaelsivat puhtaina kuni enkelit Herramme luo… Jumala varjelkoon minua, olisinko minä sallinut eli rovasti tai ruustinna että … hm, ei, Jumalan kiitos, Kalle ei ole mikään sellainen ihminen, joka viettelee nuoria tyttöjä kauniilla puheilla … ja niin kauan kuin äiti elää, ei hän tarvitse ketään taloutta pitämään.
— Niin, en minä tarkoittanut todenperästä, — sanoi Frans, huomattuansa, että hän oli herättänyt myrskyn; — minä vaan tahdoin saattaa Helmerin hämille.
— Niin, minä ymmärrän kyllä; mutta Kalle on niin vakaamielinen poika, ett'ei mitään sellaista olisi saattanut koskaan pälkähtää hänen päähänsä … toista on hän kuullut vanhalta äidiltänsä.
— Niin, äiti, — sanoi Helmer; — en minä kosi, äitilleni sanomatta, mutta kaihan minä saan pitää tytöistä, jos minä tahdon, tarvitsematta sitä sanoa.
— Tytöistä? Jumalani, Kalle! Ei, yhdestä tytöstä ja siitäkin uskollisesti … sen sinä saat.
Berndtsson istui ääneti, nauttien ruokalajia. Kaikesta huomasi hän voivansa pahoin eikä ollut tyytyväinen edes itseensä, Helmeriin, Frans'iin eikä eukkoon.
Illalla lähtivät vieraat kotiinsa.
* * * * *
— Tuo kirje, vai niin, sen olin unhottaa, — sanoi Frans,
Berndtsson'in seuraavana päivänä siitä muistuttaissa.
— Niin, näetkös, minä palaan iltapäivällä Tukholmaan, ja on aika tärkillä.