— En, en nuorten joukossa.
— Ja me kaksi, Berndtsson, emme ole suurin paremmat; minä olen ollut syvälle vaipunut ja olen noussut, ja sinä … sinä tahdot naida rahoja.
— Minäkö?
— Niin kyllä, Berndtsson; siitä en minä pidä, se on valhe omissa, tuon tyttö-paran, koko maailman ja Jumalan silmissä.
— Mutta Frans!
— Sinä et saata suuttua minulle, rakas Berndtsson, mutta sinä olet onnenetsijän alku. Sinä tahdot etsiä onnea: mitä se on? Niin, sinä et etsi onnea, vaan tahdot välttää onnettomuutta, sitä, että olla köyhänä, kuni sanotaan; eikö se ole niin.
Berndtsson oli vaiti.
— Näetkös, sen laita on sama kuin monen muunkin; että kun tahdotaan välttää toista, niin joudutaan toiseen paheesen. Annas olla, että sinusta tulee rikas; tiedätkös, senvuoksi et sinä ole onnellisempi.
— Mutta sinä luulet, että…
— Niin, sen teen minä, rakas Berndt; anna minun nähdä, ett'et sinä uhraa tärkeintä elämässäsi, perheellistä onneasi, mitättömällä rahalla; ei osteta itseänsä autuuteen, ja sinä … mutta siitä toinen kerta. Mutta yhtä hyvin, täällä tunnen minä kuinka tulee olla, — lisäsi hän, osoittaen sydäntänsä.