Berndtsson'in ajatukset olivat ainoastaan kiintyneet Emilin katoamiseen, niin että ystävän sanat laskeutuivat hänen sieluunsa kuni uinailevat jyvät kylväjän kädestä putoavat maahan, joka heti peittää ja piiloittaa heidät. Mutta joku aika sen jälkeen ovat net juuri nämät kylvetyt jyväset, jotka peittävät tuon paljaan maan vihannuudellansa, ja vielä muuan aika tuon jälkeen kantavat ne monenmoisia hedelmiä.
Niin ei ainoa todellinen sanakaan katoa — vaan se kylvetään; se haudataan hetkeksi, unhoitetaan, poljetaan; mutta toisella kerralla työntää se itsensä taasen esille ja kasvaa — eikä kukaan tiedä, kuka jyvän kylvi, joka sitten laihon kantoi, vaan ne, jotka korjaavat, luulevat sen itse tehneensä.
Ne ovat juuri nämät laihot, jotka muodostavat aikakausien pienen kapitali-voiton, ja kuta enemmin me kylvämme, sitä suurempi on laiho toisena aikana, jota emme me saa nähdä, sen vuoksi että meidän nimemme ovat unhottuneet ja taistelut, joissa olemme taistelleet säikähyttääksemme sitä pivollista totuudesta, joka meillä oli kylvettävänä, varpuisilta, jotka aina koittavat hävittää itse siemenen.
Frans tarkasteli ääneti ystäväänsä.
— Sinä olet surullinen, Berndtsson, — sanoi hän vihdoin; — se on sinulle hyvä, se tuottaa sinulle siunausta ja iloa.
— Sanotko niin? — huusi tuo nuori mies ja hypähti ylös; — sanotko niin? Sano toistamiseen. Tuo suru tuottaa sinulle siunausta ja iloa.
— Niin, niin, siunausta ja iloa! — sanoi Frans liikutettuna, tarttuen ystävänsä käteen. — Jumala siunatkoon sinua, Berndtsson … onnea ja iloa.
TAASEN ERÄS KIRJE.
Tuskin oli Berndtsson palannut kotiinsa huoneesen Tukholmassa, kun jo pöydällä oleva pieni ja lyhytvartinen kirje kääntyi hänen huomioonsa.
Hän arvasi että se oli Helmeriltä, avasi ja luki sen: