Veli Berndtsson!
Sinä olet, kuten minä varmaan tiedän ja tunnen, kunnon mies aina sydämen sopukkaan, ja sitäpaitsi ainoa, jonka luo minä saatan kääntyä.
Asia on nimittäin se, että minä pidän eräästä tytöstä, joka nyt asuu Tukholmassa, mutta häntä taitavat, kuni rovasti sanoo, vartioida lohikäärmeet ja kyyt. Mutta sinä olet tuttu talossa. Siis ota myötäseuraava lippu ja vakoile tilaisuutta, ja niin otat sinä vastauksen, ymmärrätkös, mutta älä pistä nenääsi kirjeesen, vaan lähetä se tänne minulle. Totta sanoen olen minä ollut tilaisuudessa pyytää sinua suullisesti; mutta kirjallisesti käy se paremmin.
Vastaus lähetetään kirjeessä rovasti Mollén'ille, Rödeby'n pappilaan, suoraan sanoen, senvuoksi että äiti, joka on niin hyväntahtoinen, ei saata antaa kirjeeni olla koskematta, vaan murtaa net kaikessa viattomuudessa; se on tapahtunut muutamia kertoja, mutta nyt ei saa tapahtua; sillä äiti on vallan jalou rakkaasta pojastansa
Vanha toverisi
Carl Helmer.
Tuolla myötäseuraavalla kirjeellä oli päällekirjoitus: Lina Anton.
Käteen.
Berndtsson saattoi olla tuskin nauramatta.
— Niin, juuri kaunis toimi, — sanoi hän itseksensä; — mutta hän luottaa minuun, ja he rakastavat toisiansa, siis…
Nuorukainen ihmetteli itse itseänsä, että hän sellaisessa kovassa iskussa saattoi jäädä niin tyyneksi.
Fransilla on oikein, — sanoi hän; — nyt vasta ymmärrän, ett'en minä rakasta häntä niin paljon, kuin tarvitaan häntä onnelliseksi tehdäkseni ja itsekin tulla siksi. Kaitselmus ei siis mahda tahtoa, että joku Berndtsson niminen tulisi rikkaaksi — mutisi hän itseksensä, rientäen ulos kaupungille.