Hän riensi Åland sopukkaan hyvin tunnettuun N:o 10:neen, mutkitteli itsensä ylös noita pimeitä portaita ja saapui vallasväki Blomros'in luo.
Rouva oli yksin kotona.
Tuo pitkä ihminen näytti äkeältä ja jorolta, mutta selkesi jokseenkin, tuntiessansa taasen luutnantti Berndtsson'in.
— Oh, nöyrin palvelijatar, herra luutnantti, sangen huvittavaa saada nähdä herra luutnanttia… Kohta vuosi sitten kuin meillä oli kunnia; olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! lausui hän ja avasi oven tuohon niin kutsuttuun etuhuoneesen.
Nyt tuli pitää hyvä mieli. Berndtsson vakuutti, että hän "usein oli aikonut, vaan hän oli pelännyt tulevansa vastukseksi", ja niin edespäin.
Rouva puolestansa vakuutti, ettei "niin rakas vieras" saattaisi tulla millään tavalla vastukseksi, ja niin edespäin.
Vihdoin kysyi vieras notariusta.
— Niin, Herran Jumala, Blomros parka, hän on ollut jonkun ajan varsin kivulloinen ja hänen täytyy joka ilta käyskennellä kaksi tuntia. Ah niin… Hän tulee kyllä pian; luutnantti tuskin tuntee hänet taasen, hän on niin ransistunut. Minä sanon monta kertaa: "Blomros'iseni, älä laske surua niin sydämelle … kiittämättömyys on maailman palkka. Katso minua, Blomros, kuinka minä pidän ryhtini ja turvaan Jumalaan; sillä se on minun yksityinen ajatukseni, että Jumala lopulta auttaa". Niin, mutta mitä minun saarnani auttaa! Ei niin paljoakaan kuin "gratia probata" sitä, joka on katkaissut kaulansa. Kas, ukkoseni on heikko, sangen heikko ja hyväsydäminen, niin, Jumalani, niin hyvä sydäminen, että saattaisi varastaa vaikka nenänkin häneltä ja sydämen ruumiista.
— Onko tapahtunut joku onnettomuus?
— Kah, eikö luutnantti ole sitä kuullut, joka on joka miehen suussa?