— En, minä olen ollut maalla.
— Ah, Jumalani, Herraseni luutnantti! Niin, luutnantti näki kai … niin, sen teki luutnantti … tuo tyttö, jonka me armeliaisuudesta olimme ottaneet kasvattaaksemme?
— Kyllä.
— Niin, se oli kaunis kappale. Nähkääs, Jumala varjelkoon, mamselli luuli, että hän näytti joltakin … "kaunis nahka se menee hiiteen", sanoo sananlasku; mutta sitä eivät sellaiset mamsellit koskaan muista. Ja niin luuli hän, että meidän perheemme oli liian halpa; silla nähkääs luutnantti, arkina niin juomme Blomros ja minä vaan vähän olvijuustoa iltasilla; mutta hieno mamselli on liian hieno.
— Ja sitten?
— Niin, nyt saapi luutnantti tietää, että tämä on vakaamielinen perhe sekä Jumalan pelvossa että niin edespäin; sillä sekä minä että Blomros käymme joka pyhä kirkossa, on paha sää tai kuurosade, yhtä kaikki, kuuntelemassa Jumalaa, sielun uhria, ja sen luutnantti tietäköön, että tyttö aina sai olla kanssa ja kuulla Jumalan sanaa, ja sitten meidän kanssamme sai hän kaalia ja sangen hyvää ruokaa, häpeä sanoa, niin ett'ei mitään hengellistä eikä maallista puuttunut.
Rouva veti henkeänsä.
— Vielä niin, en tiedä, mutta hän rupesi, meidän tietämättämme, alhaisen väen seuraan, ja niin … kerran oli hän poissa. Se oli häijy kappale, ja jollei se olisi ollut Blomrosille vastenhakoista eikä meistä olisi tullut veisu koko kaupungille, niin olisimme me varmaan antaneet poliisin ottaa selko hänestä, sillä kas, me olemme elättäneet ja vaatettaneet häntä, ja vaikka hän ei ollut laillisesti pestattu piika, niin olisimme me voineet ottaa hänet takaisin laillisesti; mutta kas, Blomros ei tahtonut ja on pyytänyt minun antaa armon käydä oikeasta, ja koska Blomros on kivulloinen ja heikko, Blomros parka, niin luulin minä, että se oli niin hyvä, kun hän oli teillä tietämättömillä.
— Mutta, eikö ole mitään aavistusta.
— Ei lainkaan. Kerran luulimme me varmaan, että se oli hän; sillä eräs ihminen oli hukuttanut itsensä Brunsvik'iin; ja tuollaiset kuikat eivät koskaan ajattele Jumalaansa eikä Luojaansa, vaan seuraavat pahoja himojansa, johon kuuluu, silloin kuin saatana viettelee ihmistä, käden kurottaminen omaa henkeänsä kohtaan. Ja minä lähetin Blomros'in … niin, minä käskin, että hän menisi raatihuoneesen katsomaan; mutta se oli toinen, niin varmaan on hän hengissä… Oh, hän ei ole pelannut loppuun, hän, tuo ilkinen kappale; mutta sen minä sanon, että minä vaan narraisin, jos hän tulisi kehruuhuoneesen.