Berndtsson oli nyt tyytyväinen, eikä hänkään ollut luullut, että tuo suloinen tyttö olisi saattanut antautua itsemurhaan, mutta saada selvä hänestä ennen rouva Blomros'ia tai Gyllensvingel'iä, siinä oli keino. Ja sitten?
Sellaisilla nuorukaisilla ei ole koskaan mitään sitten; kaitselmus ohjaa sitä asiaa.
Rouva Blomros tyhjensi koko sappivarastonsa Emilin yli, eikä hän ollut lopettanut, notariuksen sisään astuessa.
Tuo pieni suu vieläpä näytti pienemmältä kuin ennen, hänen laihat kasvonsa laihemmilta ja kelmeimmiltä.
— Tunnetko vielä vierastamme? — kysyi rouva.
Notarius lähestyi ja sydämellistä iloa osoittava valo leveni hänen kasvoillensa.
— Ah. se on luutnantti Berndtsson, — sanoi hän; sydämellisesti tervetullut.
— Minä istun juuri ja puhuu meidän kadonneesta kuikastamme. Luutnantti on ollut maalla, eikä hän tietänyt koko tuosta haikeasta historiasta. Niin. se on kaunis historia.
— Niin, Emili parka! — huokaili notarius.
— Parka!… Niin, se juuri on paroitettavaa, kuikka, jonka me armeliaisuudesta otimme, juurikuin ojasta, kuikka, jonka me olemme antaneet käydä rippikoulua, oppia tanssimaan ja soittamaan ja oppia kaikki konstit, mitä on! Kiittämätön olento, joka juoksee pois luotani, jolla on niin paljon tilauksia! Eikö tuolla sisällä ole kaksikymmentä hatunpohjaa neulomatta; mitä voin minä yksin tehdä vaan kahdella kädellä? Ja niin juoksee hän tiehensä, juuri nenämme edestä! Ei, Blomros, olisin minä mies, niin en minä jättäisi sitä asiaa, ennenkuin kaikki otettaisin ojennuslaitokseen; mutta mitä voi yksinäinen, turvaton, heikko nainen tehdä?