— Mutta minä unhotan vallan, että meillä on vieraita, — sanoi hän vihdoin, rientäen ulos.
Notarius istui, katseensa jäykästi lattiaan kiintyneenä ja hän hypähti,
Berndtsson^in kysyessä: — Kuinka on sen laita?
Ukko katsahti ylös ja tunsi taasen jotakin, joka antoi luottamuksen
Berndtsson'in sanaan.
— On huonosti, hyvä luutnanttini.
— Kuinka niin? puhukaa! — sanoi nuorukainen innokkaasti.
— Niin, nähkääs luutnantti, — toisti ukko, pelon alaisesti katsoen oveen päin. — Niin, nähkääs luutnantti, äitillä, joka on kaikessa nyt vähän väärin Emiliä kohtaan.
— Niin, minä tunnen historian alun. Gyllensvingel…
— Niin … vai niin, niin, sitten tietää luutnantti kaikki tyyni.
— En, en kaikkea, paras notarius; minä arvaan…
— Mitä?