— Oh, kuinka se käy laatuun?
— Kyllä, ottakaa; eihän se ole teidän tähtenne, paras notarius.
— Niin, se on tosi, — lausui notarius, pistäen rahat taskuunsa; mutta, — lisäsi hän, viivähtäen, — te ette saa kertaakaan kunniaa niistä, sillä jos minä sanon, että se on nuori herra, joka on antanut ne hänelle, niin ei hän tahdo ottaa niitä.
— Niin, olkaa vaiti, notarius, mutta auttakaa häntä.
— Minä pyydän anteeksi, sanoi rouva, sisään astuessansa, — että minä olen niin kauan viipynyt ulkona, mutta mitään Emiliä ei meillä nyt ole, joka kävisi talouden-toimissa, vaan minun täytyy itse työskennellä omin käsin kaikissa.
Tämä näkyikin; sillä rouvan kädet olivat punaset ja selvästi hiljan pestyt.
— Noh, Blomros … hm, sinä näytät vähän hauskemmalta; niin on se, että saa rakkaan vieraan. Olenpa minä monta kertaa sanonut: kiltti Blomros, sinä et saa istua aina yksinäsi, vaan kutsukaamme tänne vanha sihteeri Stenqvist tuolta vastapäätä, niin voit sinä pelata lautaa vähän ja haihduttaa surun. Mutta ukko ei tahdo mitään, vaan hänestä on suoraan tullut ihmisvihaaja, sittenkuin tuo kuikka petti hänet. Niin, se on syvästi koskeva hänen isällistä sydäntänsä, nähdä itsensä petettynä … ja minä … minä, joka olin kuni äiti tuolle häijylle kappaleelle, en minä koko öinä makaa ja kastelen sijani kyyneleillä; mutta kohta ovat kyynellähteet kuivuneet, eikä kannata itkeä sellaista maankulkijaa.
— Ho, nyt on suru poissa, äitiseni, — sanoi notarius, — minä en välitä vähääkään Emilistä; hän saa olla siellä kuin hän on, äiti, ja me vanhat saamme huvitella itseksemme.
— Niin, sen sinä sanot, joka et tee kortta ristiin perheen hyväksi … niin Jumala nähköön, sillä en minä tarkoita mitään pahaa, sillä sinä raukka olet niin kivulloinen, ett'et sinä juuri mitään jaksa.
— Me toivomme, että notarius tulee paremmaksi, — virkahti luutnantti.