— Kiitoksia, luutnantti Berndtsson! Olkaa minun ritarini ja asettukaa suosiollisesti väliin, kun joku tahtoo ryöstää tytön Helmer'iltä.
— Kyllä; ja te rakastatte sitten Helmer'iä niin paljon.
Liina silmäili Berndtsson'ia, äänetönnä.
— Niin, — sanoi hän viimeinkin, — niin paljon, ett'en minä voi ajatellakaan itselleni mitään onnea ilman häntä… Nyt on myöhäistä eroittaa meitä; silloin murtuisi sielu… Niin se on, luutnantti Berndtsson, niin se on.
Liina oli niin täynnä totuutta, että sen osoitti jokainen hieno kasvojen juonnekin tuon pienen suukkosen ympärillä ja se loisti jokaisessa tuon kostean silmän säteessäkin.
— Siis päätetty, — sanoi nuorukainen, kätellen häntä, — siis päätetty: te olette minun ystäväni, samoinkuin minä teidän.
— Kiitos, kiitos! ikuinen kiitos! Minä kerron Helmer'ille, kuinka me olemme sopineet; se on vallan välttämätöntä, sillä äitillä on tuhansia keinotteluja, ja itse papukaijakin toisinaan sanoo: Naittaa pois! Naittaa pois! pois! pois! Liina, Liina, pois Liina! Ainetta tutkistellaan ahkerasti.
— Te ette siis ole onnellinen?
Liina vaikeni mutta loihe vihdoinkin silmänsä ylös ja sanoi: — Minä saattaisin kukatiesi olla, jos minä kuuluisin tänne, mutta…
* * * * *