— Ihmettelemiseen, tahtoo äiti sanoa.
— Niin, oikein, Attalie, ihmetteleminen; sillä se on varsin varmaa, että paruuni ihmettelee hänen — yksinkertaisuuttansa. Ah, hän on luonnon lapsi… Nyt luulen minä, että läppääminen on tau'onnut.
Kuunneltiin ja kuultiin pian tehtaanisännän tulevan seurahuoneesen.
— Se ei ollut niin vaarallista, eräs makasiini … tyhjä, mutta korkeaan vakuutettu. Se paloi pohjia myöten, mutta läheiset huoneet eivät vahingoittuneet. Hm, kuinka äitin laita on? Vai niin, paremmin. Vapaaherratar oikein säikähtyi.
Näin sanoen astui hän sisään rouvansa luo.
— Kuinka pikku vapaaherrattareni laita on?
— Jotenkin paremmin, hyvä Anton. Ett'et vaan liene käynyt itseäsi liian lämpimäksi, sinä saatat kylmettyä niin helposti yö-ilmassa… Ja kuinka oli valkian laita?
— Ei mitään vaaraa, ei mitään vaaraa.
Vasta aamupuoleen meni Berndtsson sieltä.
Etenkin tulee jonakuna kesäaamuna juuri auringon noustessa mennä ulos Tukholman kaduille. Se on omituinen, tavaton näky, katsella niitä ihmistyhjinä, autioina ja hiljaisina. Niin kauas kuin silmä kantaa, ei näe yhtään ihmistä, ja kuitenkin näkyy jotakin, näyttää siltä kuin se olisi ollut joku olento, joka hiipi pitkin kuolleiden kaupunkia. Tämä elottomuus vaikuttaa sen, että luulee melkein vaeltavansa jossakin näissä hyljätyissä, nimettömissä autio-kaupungeissa, joita me vielä ihmettelemme.