— Myöskin noiden palatsien keskessä liikkui ennen monina vuosisatoina tavaton ihmisjoukko, sukuja kuoli ja sukuja tuli, tapaukset antoivat sijaa tapauksille, kohtalon tuhannet juonet olivat kuni verkko kiintyneinä kaikkien niiden ympäri, nämät vapaat olennot, jotka kumpikin pitivät itsiänsä koko maailman käännekohtana — ja kaikki on poissa, kaikki on aika la'assut pois ja kaikki unhoitettu.
Koska — kerran on se kuitenkin tapahtuva — on Tukholmakin oleva saarillensa unohdettu raunio-kasa? Koska kaikki nämät nimet, jotka nyt loistavat kuolemattomalla valolla, tai, jotka kiiltävät silmänräpäyksen — yhdessä uinailevat unhotuksessa, ja ainoastaan vain joku paimen tai muinaistutkija vaeltaa siellä, ja tuo jälkimäinen rautavartaalla ja lapiolla tiedustelee, oliko kuninkaallinen palatsi ympyriäinen vai neliskulmainen ja tekee sen tärkeäksi löydöksi, jaloksi lisäykseksi muinais-aikojen sivistyshistoriaan. Sellaisia ajatuksia liikkui Berndtsson'in mielen-kuvituksessa, kun hän seisahtui Norrbro'lle ja, nojaten käsipuihin, katseli linnaa aamu-auringosta säihkyvine akkunarivineen.
Mielellänsä heittäytyy sellaisiin ajatuksiin, kun luulee, että nykyinen hetki on tyhjä ja köyhä. Silloin antaa ajatuksen joko kiitää takaisin muinaisuuteen tai kau'as tulevaisuuteen. Molemmat ovat opettavaisia.
— Ah, ihmiskunnalla on pitkä tulevaisuus, kuni luonnolla; tarvitaan, sanoo Elie de Beaumout, kolmesataatuhatta vuotta tekemään maailman yhtä astetta kylmemmäksi, ja tämä aste muuttaa luonnon varsin huomaamatta. Mikä tulevaisuus!… Ja me luulemme ehtineemme niin kauas tiedossa, ihmisyydessä… Ah ei, me olemme vielä barbarisessa aikakaudessa ja me maksamme paljon tuolle alemmalle meidän luonnostamme. Ja mikä aika eikö jo ole kulunut, — ajatteli Berndtsson, — eikö meidän sivistyksemme ole jo ennen ollut, vaikka se on hävinnyt? Egyptissä tavataan kuparisia miekkoja ja tikareita; Pariisissa näin minä useita; ne ovat niin keveitä, luulisi net hontoiksi, mutta ne eivät ole. Sisällä on pieni miekka, puinen tikari, ei hiiltynyt, vaan terve, peitetty vaskilevyllä niin, ett'ei juottamisen jälkeä huomaa. Tunnettiin siis galvanoplastika jo neljätuhatta vuotta siiten … ja ehkäpä silloin joku Berzelius'kin eli, tai joku Newton oli suostunut pyramidijen rakentamiseen.
Berndtsson oli yö-valvomisesta ja siitä merkillisestä tilasta, johon hän oli joutunut, tavattomassa mielenvoimassa. Näkyi ainoastaan yksi ainoa ajatus työskentelevän hänessä, nimittäin se, että hän tahtoi kauas pois ajasta, kauas nykyisestä. Hän antoikin siis ajatuksiensa liidellä avaraa tulevaisuutta pitkin, ja koetti juuri esittää pääkaupunkiamme kaiken loiston kadottaneena, kun hän säpsähti, sillä joku löi häntä olkapäälle.
— Hyvää päivää, hyvä luutnantti, — lausui notarius Blomros; näin aikaisin ulkona!
— Niin, ja notarius?
— Minä olen ulkona pienellä aamukävelylläni, nähkääs luutnantti.
— Ja Emili?
— Niin, tähän aikaan on hän jo yläällä ja työskentelee … oh, hän nousee auringon kanssa. Nähkääs luutnantti, hän on itse ahkeruus.