— Ettekö te luvanneet, ett'ette koskaan kysyisi?… Hän on hyvässä, rehellisessä paikassa, kaupungin ulkopuolella … vihannassa ruohossa, jonne ei kukaan tule eikä voi löytää pientä kukkaistani … hä hä!
— Ei, minä en tahdo kysyä; siis hyvillä ihmisillä?
— Niin, Jumalani, oman lihallisen serkkuni luona. Äiti ei ole koskaan tahtonut kärsiä sukulaisia, sillä, nähkääs, äitissä vähän on ylpeyttä; hänellä itsellä on hyvä ja varakas suku, eikä hän tahdo sekoittaa itsiänsä, vaan pikemmin hieman koroittaa itseänsä, hm.
— Ja siis?
— Niin, siis ei hän koskaan ole tahtonut seurustella serkkuni kera, vaikka hän on niin hyvä ihminen; mutta nähkääs, ihminen tekee vispilöitä ja luutia ja asuu omalla perityllä pohjalla, vähäsessä torpassa … hm, sitä ei äiti koskaan ole voinut kärsiä. Mutta Emili voi siellä kuni helmi kullassa ja on rauhassa koko maailmalta.
— Kuulkaas, notarius, — lausui Berndtsson, — te saatatte tehdä minulle erään palveluksen.
— Kyllä, kernaasti.
— Mainitkaa minut Emilille … ainoastaan mainitkaa minut, minä tahdon, että hän muistaa minut.
— Niin, sen hän kyllä tekee; niin sen hän tekee, se on varmaa, — oli notariuksen vastaus. — Hyvästi, luutnantti Berndtsson, hyvästi.
Tuo pieni mies kulki pois; ja Berndtsson meni vihdoinkin kotiin.