Siellä hänen huoneessansa näytti tyhjältä ja ikävältä. Vuokrattu piano, jolla hän silloin tällöin haaveili, oli auki sitten eilis-päivän. Nuorukainen heittäytyi tuolille ja näkyi tarkastelevan muutamia nuottia, jotka olivat nuottikantimella.
Hänellä oli ainoastaan yksi ainoa ajatus, ja se oli Emili. Hän heräsi toisinaan unelmistansa, naurahti ja kysäsi itseltänsä: — Onko se ehkä viisasta köyhältä luutnantilta. Mutta hän lankesi taasen haaveiluihinsa.
Silloin lankesivat hänen silmänsä nuottilehteen. Siinä oli irtonainen paperi; se oli käännös; jonka hän päivää ennen oli tehnyt. Se oli Matthisen "Wiederhall" ruotsiksi.
Sisältö oli juurikuin se olisi ollut kirjoitettu Emilille.
— Juuri niin ajattelin minä, — jatkoi nuorukainen; — juuri niin … juuri niin.
LEMMITTY.
— Onko luutnantti likeisemmässä tuttavuudessa luutnantti Berndtsson'in kanssa? — kysyi kenraali Jakobsstege ajutantiltansa.
— Olen, herra kenraali.
— Minä näin hänet viime supéella Anton'in luona. Hän näkyisi olevan kunnioitettava nuorukainen.
— Niin. No niin, hän on todellakin hyvä nuorukainen, mutta köyhä, hyvin köyhä; hänen isänsä on muuan kapteeni Berndtsson.