— Niin, näetkös, me puhuimme sitä ja tätä, ja niin kysyi hän sinua ja sanoi sinun olevan sievän tytön ja niin edespäin. Ja niin kysyi hän … sillä hän tietää, ett'et sinä ole kotona meillä, näes, mutta enempää ei hän tiedä.
— Ja sitten…?
— Niin, ja sitten kysyi hän, jos sinulla on klaveeri mukanasi.
— Se oli kummallinen kysymys.
— Ei, sanoin minä, mutta kitara hänellä on, jolla hän linkuttelee elfen-sormillansa, sanoin ma, hä, hä.
— Kah, puhuiko isä siitä?
— Puhuin, miks'en! Mutta tiedätkös, silloin hän käski minua käymään luonansa seuraavana päivänä; ja niin minä menin. "Parahin notarius", sanoi hän (sillä hän pelkää arvattavasti, että se huomattaisin hullunkurisesti Anton'illa), "mutta antakaa tämä paperi Emilille ja nämät nuotit myös, ne ovat sovitetut kitarille".
— Mitä? — huusi tyttö, iloisena; — ja nämät ovat isällä?
— Kyllä niin, mutta, kanaseni, isällä, hänellä on net kyllä; sillä kas, kun ei hän tiedä, missä sinä olet ja hän sitäpaitsi nyt on sidottu, niin ei taida siinä mitään pahaa olla, että isä ottaa sellaisia.
Niin sanoen veti notarius auki erään paperikäärön ja antoi Emilille erään käärityn paperiarkin.