— Niin, siinä on sinulla vallan oikein.
— Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta sitten, kuin me vietimme tätä juhlaa … ja sinä, koko elämän on onnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme vanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä … ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi meille … me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.
— Niin, Berndtsson, siitä minä usein kiitän Jumalaa.
— Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa vaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli, mielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen henkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.
Oli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä kulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella lumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien välillä.
Kello kolme ilta-päivällä olivat he perillä.
— Hoi, katsokaa isä! katsokaa isä! — huusi Maria.
Kapteeni kääntyi, ja — portailla seisoi vallan todellakin Berndt, heidän rakas poikansa.
— Niin kylläs saat! — uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; — niin kylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.
— Se oli somaa, ettäs tulit, — sanoi äiti, — kun et vaan kuni tavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.