— Nyt kysytään: eikö joku tuollainen saattaisi kärsiä korvapuustia?
"Onko likivalta menevä niin pitkälle, ett'ei saattaisi voidella nenäkästä talonpoikaa, ilman, että hän antaa takaisin? Kuitenkaan niin ei kukaan muu ole, kuin ukko, syypää tähän kaikkeen — muuten kunnon mies, sangen rikas, tietysti, sangen kunnia-arvoinen ihminen; mutta hän saattaisi olla kahta vertaa rikkaampi joll'ei hän antaisi talonpoika-roistojen nylkeä itseänsä".
— Niin, hän on varsin hyvä isäntä.
— Niin, nähkääs luutnantti, kaikella on määränsä. Talonpojalle tulee tehdä oikein, vaan ei hyvää. Kävisikö se laatuun, että tällä tavalla saa järjestystä? Jos net tekee herroiksi, niin tulevat he ylpeiksi vaan.
— Mutta, keskeytti kenraali itse itsensä, — teidän tulee yletä, parahin luutnanttini; teidän kaltaisen miehen tulee pyrkiä eteenpäin.
— Kiitän!
— Nähkääs, ukko Tallinderista, tuosta itsepäisestä Suomalaisesta, joka väittää, ha ha, että hän voi toimittaa virkansa, en minä pidä. Minä hankin hänet johonkin konttooriin — hän saattaa olla kyllin hyvä istumaan jonkun postilaukun ääressä.
— Saatettaisiin kaivata hänen poismenoansa rykmentissä — kaikki rakastavat veteraania, joka Suomen-sodassa antoi niin monta esimerkkiä todellisesta urhoollisuudesta.
— Kuulkaas! oikaisi kenraali — sanokaas suomalaisesta itsepäisyydestä — tuollainen mies ei aprikoitse edes kuulaakaan, ennenkuin se on hänen otsassansa.
— Kuitenkin toverit rakastavat häntä ja vieläpä käskynalaisetkin.