— Se on varsin huvittavaa kuulla, lausui kenraali, rypistäen ylähuultansa; mutta minä — minä en pidä lainkaan hänestä — ja siis nuot muut myötätunteiset eivät tee mitään asiassa. Mutta puhuaksemme muusta — aiotteko te pian naida?
— En tiedä, huoliiko minusta kukaan, hymyili luutnantti.
— Oh, niin minä tiedän — varsin ystäväni; teidän ei tarvitse ripittää itsiänne — minä kyllä tiedän siitä asiasta. Kuitenkin jahka ukko Tallinder menee pois, niin teistä tulee hänen seuraajansa.
— Mutta, herra kenraali.
— Mitä? minä tahdon kai uskoa, että minun tahtoni on väriittä — ha ha ha! — te olette ylentuntoinen herra, armaani — se ei kelpaa asioissa — antakaa tuo olla tekemättä — siinä on hyvät tulot; mutta ehk'ette te välitä tuloista? ha ha ha! — löytyy erityisiä onnen lapsia, jotka saavat rahaa palkkioksi siitä, että he rakastavat kaunista tyttöä. Se tapaa maksaa muuten rahoja! mutta jokaisella on vuoronsa.
Kuni näkyy oli luutnantti Berndtsson hyvällä kannalla kenraalin luona, mutta hän huomasi varsin hyvin, että tämä ainoastaan oli hänen luullun sitomuksensa vallassa tuon rikkaan Anton'in kera ja oli vaihdettava samassa hetkessä vihaksi, kuin Liina selitettäisin ei hänen vaan Helmer'in morsiameksi.
USKOTTU.
Vapaaherratar Anton ja neiti Attalie olivat kuitenkin vähittäin johtaneet tehtaan-isännän mielipiteet siihen suuntaan kuin he tahtoivat.
Ukolla ei ollut erittäin paljon Berndtsson'ia vastaan, mutta tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jatkoi ainoastaan pieniä luona käyntejänsä silloin tällöin, ja näissä tilaisuuksissa oli hän keskustelussa Liinan kanssa.
Vapaaherratar ja neiti jättivät noille nuorille kaiken mahdollisen vapauden; mutta siitä ei tullut mitään kosioimista kuitenkaan. Liinaa ivailtiin, ja hän antoi ivailla itseänsä ja hymyili vaan. Mihin Berndtsson tuli, sai hän kuulla osoituksia nuorista luutnanteista, joilla olisi miljooneja — sillä summia liioitellaan aina — mutta hän vaan hymyili.